Vilhelm Oranialainen — sillä esittämämme nuori mies oli hän — rypisti synkästi otsaansa, hillitsi silmiensä kiihkeän hehkun ja vastasi:
— Översti van Deken, tehkää hyvin ja menkää kaiken varalta komentamaan joukkoni aseisiin.
— Mutta jätänkö sitten teidän ylhäisyytenne yksin, tänne murhamiesten keskelle?
— Elkää huolehtiko minusta enempi kuin minä itse sitä teen, lausui prinssi tuikeasti. — Lähtekää!
Upseeri läksi matkaan nopeudella, joka todisti vähemmin hänen tottelevaisuudestaan, kuin ilostaan saada poistua näkemästä toisenkin veljen kaameata murhaa.
Hän oli tuskin sulkenut jälkeensä huoneen oven, kun Jan, joka ponnistaen voimansa äärimmilleen oli saavuttanut portaat talossa, joka sijaitsi melkein vastapäätä sitä, mihin hänen entinen oppilaansa oli piiloutunut, horjahtaen joka suunnalta saamistaan iskuista, huudahti:
— Veljeni, missä on veljeni?
Eräs julmureista heitti nyrkiniskulla hänen hattunsa maahan.
Toinen näytti hänelle veriset kätensä. Hän tuli teurastamasta Korneliusta eikä tahtonut hukata tilaisuutta päästä käsiksi toiseenkin veljeen, sillaikaa kuin kuolleen ruumis kuljetettiin hirsipuuhun.
Jan päästi sydäntäsärkevän valituksen, painaen käden silmilleen.