— Vai et tahdo katsoa, sanoi muuan kansalliskaartilainen. — Hyvä, minä kaivan silmät ulos päästäsi!
Ja hän iski häntä keihäällä kasvoihin, niin että veri pulpahti virtana esiin.
— Veljeni! huusi Jan, koettaen sokaisevasta veritulvasta huolimatta katsoa kuinka Korneliuksen oli käynyt.
— Mene hänen luoksensa! huusi toinen murhaaja, laskien musketin kohden hänen ohimoaan ja liikuttaen liipaisinta.
Mutta ase ei lauennut.
Silloin murhaaja käänsi sen, ja tarttuen molemmin käsin sen piippuun, hän iski Jan de Wittiä sen perällä.
Jan de Witt horjahti ja vaipui hänen jalkojensa juureen. Mutta ponnistaen voimansa äärimmilleen hän kohottautui ja huusi vielä kerran: — Veljeni! — äänellä, jossa ilmeni niin tuikea tuska, että näytelmää katseleva nuori mies sulki akkunaluukun.
Mutta paljon ei enää ollutkaan jäljellä nähtävää, sillä kolmas murhamies laukaisi häntä vastaan pistoolinsa ja hänen aivonsa tyrskähtivät esiin.
Nyt vaipui Jan de Witt maahan ei enää noustaksensa.
Nyt jokainen noista katalista kuoleman rohkaisemana halusi vielä ampua tuota hengetöntä ruumista. Jokainen halusi iskeä häntä keihäällä, miekalla tai puukolla, jokainen halusi vuodattaa pisaran verta lisää, raastaa palan lisää pukimista.