Kun molemmat veljekset sitten olivat tyystin murhatut, raadellut, paljaiksi ryöstetyt, kansa laahasi heidät alastomina ja verta vuotavina tilapäiselle hirsipuulle, mihin heidät ripustettiin jaloista.
Sitten tulivat kaikkein katalimmat, ne, jotka eivät olleet uskaltaneet iskeä elävään lihaan, ja paloittelivat ruumiit ja menivät kaupittelemaan pitkin kaupunkia pieniä paloja Jan ja Kornelius de Wittin ruumista, kymmenestä äyristä palan.
Emme tiedä sanoa, näkikö nuori mies akkunaluukun raosta tuon kammottavan näytelmän loppuun saakka, mutta samana hetkenä, jolloin molemmat marttyyrit ripustettiin hirsipuuhun, hän kulki läpi ihmisjoukon, joka oli liiaksi innostunut hauskasta tehtävästään tarkatakseen häntä, ja hän saapui pian Tol-Hekille, joka yhä vielä oli suljettuna.
— Kas, siinähän te tulette, herra, huusi portinvartija, — tuotteko minulle avaimeni takaisin?
— Kyllä, ystäväni, tässä se on, vastasi nuori mies.
— Oi mikä suuri onnettomuus, ettette tuonut sitä minulle vain puoltakaan tuntia aikaisemmin, sanoi portinvartija huoaten.
— Miksikä niin? kysyi toinen.
— Että olisin voinut avata herroille de Witt. Kun portti oli suljettu, täytyi heidän kääntyä takaisin ja he joutuivat vainoojiensa käsiin.
— Portti, portti! huusi muuan henkilö, joka näytti olevan kovasti kiiruissaan.
Prinssi käännähti ja tunsi överstin.