Ehdittyään turvaan hän välttääkseen huomion herättämistä jätti hevosensa erääseen talliin ja jatkoi rauhallisesti matkaansa laivoilla, jotka pysähdellen tuon tuostakin laitureiden luona kuljettivat häntä kohden Dordrechtia, valiten suorimman tien kiemurtelevalla virralla, jonka laineet huuhtelivat pajujen, kaislikon ja ruohon ympäröimiä viehkeitä saaria, missä syötöllä olevat lihavat karjalaumat hohtivat päivänpaisteessa.
Craeke tunsi jo kaukaa Dordrechtin, tuon hymyilevän kaupungin, joka kohoaa tuulimyllyjen peittämän kukkulan juurella. Hän näki sen kauniit valkoviiruiset punaiset rakennukset, joiden kivijalkoja vesi huuhtoeli ja joiden virranpuoleisilla parvekkeilla hohteli kultakukkaisia silkkimattoja, Intian ja Kiinan ihmetuotteita, ja niiden rinnalla jättiläissiimat ahneitten ankeriasten pyydystämiseksi, joita pidätteli asuntojen läheisyydessä keittiönakkunoista heitetyt ruuantähteet.
Laivankannelta voi Craeke erottaa pyörivien myllynsiipien keskellä mäenrinteellä punavalkoisen talon, joka oli hänen matkansa päämäärä. Sen kattoharjaa varjostivat poppelien kellertävät latvat, ja jättiläisjalavat muodostivat sille tumman taustan. Se sijaitsi siten, että auringonsäteet lankesivat siihen kuin suppiloon, kuivattaen ja lämmittäen viimeisenkin usmapilven, joka suojaavasta vehreydestä huolimatta aamuin ja illoin kohosi sinne virralta.
Astuttuaan maihin keskellä kaupungin tavallista touhua, Craeke läksi heti kulkemaan kohden mainittua taloa, jota meidän nyt on lukijalle tarkemmin kuvaaminen.
Tuossa valkoisessa, sirossa, hohtoisessa talossa, jossa vieraan silmältä salatut paikat olivat vielä puhtaammaksi pestyt, vielä huolellisemmin kiillotetut kuin näkyvissä olevat, tuossa talossa asui kuolevainen, joka oli onnellinen.
Tämä onnellinen kuolevainen, tämä rara avis, harvinainen lintu, kuten Juvenalis sanoo, oli tohtori van Baerle, Kornelius de Wittin kummipoika. Hän oli lapsuudestaan saakka asunut tuossa samassa talossa, sillä siinä olivat syntyneet sekä hänen isänsä että isoisänsä, jotka kuuluivat vanhaan arvossapidettyyn kauppiassukuun ylväässä Dordrechtin kaupungissa.
Tohtori van Baerlen isä oli käymällä kauppaa Intian kanssa ansainnut kolme- tai neljäsataatuhatta floriinia, jotka hänen poikansa hyvien ja rakastettujen vanhempiensa kuollessa vuonna 1668 oli saanut melkein uusina, vaikka toiset niistä olivat lyödyt vuonna 1640, toiset vuonna 1610, mikä seikka todisti että toiset niistä olivat kuuluneet isä von Baerlelle, toiset isoisä van Baerlelle. Nämä neljäsataatuhatta floriinia olivat — kiiruhtakaamme se sanomaan — vain Kornelius van Baerlen, kertomuksemme sankarin, käteiset rahat, sillä näiden lisäksi tuottivat hänen maatilansa vuosittain kymmenentuhatta floriinia.
Kun Korneliuksen isä lähestyi kuolemaa, kolme kuukautta vaimonsa jälkeen, joka näytti eronneen elämästä ennen häntä tehdäkseen kuolon polun hänelle helpoksi vaeltaa, kuten oli tehnyt elämänkin polun, lausui hän pojalleen syleillen häntä viimeisen kerran:
— Juo, syö ja kuluta rahaa, jos tahdot todella elää, sillä ei sitä käy elämäksi sanominen, kun istuu kaiket päivät puu- tai nahkatuolilla laboratoriossa taikka makasiinissa. Kerran tulee sinunkin vuorosi kuolla, ja jos sinulla ei ole poikaa, sammuu nimemme, ja hämmästyneet floriinini huomaavat olevansa tuntemattoman isännän hallussa, — nuo uudet floriinit, joita ei kukaan muu ole pidellyt kädessään kuin isäni ja minä sekä se, joka on ne lyönyt. Varo ennen kaikkea noudattamasta kummisi Kornelius de Wittin esimerkkiä, sillä hän on antautunut valtiotaidon palvelukseen, ja se on epäkiitollisinta mitä olla voi ja vie onnettomuuteen.
Sitten oli hän kuollut, tuo kunnon herra van Baerle, jättäen poikansa lohdutonna jälkeensä, sillä Kornelius välitti hyvin vähän floriineista ja hyvin paljon isästään.