On harvinaista että Jumala, tahtoessaan määrättynä ajanhetkenä saada jalon teon suoritetuksi, heti löytää ylevän henkilön sitä suorittamaan. Kun niin todella tapahtuu, niin historia heti merkitsee tuon valio-olennon nimen muistiin, suositellen häntä jälkimaailmankin ihailtavaksi.
Mutta kun paholainen sekaantuu ihmisten asioihin, kukistaakseen yksityisen tai valtion, on harvinaista ettei hän löytäisi jotakin konnaa, jolle hänen tarvitsee kuiskata sana vain, saadaksensa hänet heti toimeen.
Tuo konna, jonka paholainen tällä kertaa valitsi kätyrikseen, oli, kuten jo lienee mainittu, Tyckelaer nimeltään ja kirurgi ammatiltaan.
Hän kertoi että Kornelius de Witt, joka oli epätoivoissaan ikuisen ediktin tyhjiinraukeamisesta — kuten hänen lisäyksensäkin osotti — ja raivostunut Vilhelm Oranialaiselle, oli antanut salamurhaajalle toimeksi vapauttaa tasavallan uudesta maaherrasta, ja tuo salamurhaaja oli juuri hän, Tyckelaer, joka vaadittua tekoa harkitessaan oli joutunut omantunnontuskien valtaan ja katsonut paremmaksi antaa hankkeen ilmi kuin toteuttaa sen.
Voi kuvailla minkä raivon sanoma tuosta salavehkeilystä sai uudelleen hereille oranialaisten keskuudessa. Virallinen syyttäjä vangitutti Korneliuksen hänen asunnossaan 16 p. elokuuta 1672, ja ikäänkuin olisi oltu tekemisissä mitä halpamielisimmän rikollisen kanssa, koetettiin Puttenin rantavouti, Jan de Wittin ylevä veli, Buitenhofin vankilassa kiduttamalla pakottaa tunnustamaan salahankkeensa Vilhelmiä vastaan.
Mutta Kornelius ei ollut ainoastaan nerokas mies, vaan hänellä oli myöskin ylevä mieli. Hän kuului noihin marttyyriluonteisiin, jotka pysyvät uskollisina valtiolliselle vakaumukselleen, kuten esi-isät uskontunnustukselleen. Hän hymyili tuskien kesken, ja kidutuksen aikana hän saneli lujalla äänellä ja runomitan poljentoa merkiten ensi säkeistön Horatiuksen » Justum et tenacem » runoelmasta, ei tunnustanut mitään ja sai lopuksi kiduttajansa väsähtämään ja hänen intonsa vaimenemaan.
Siitä huolimatta tuomarit, vapauttaen Tyckelaerin kaikesta edesvastuusta, tuomitsivat Korneliuksen menettämään kaikki virkansa ja arvonsa, suorittamaan oikeudenkäyntikulut ja karkotettavaksi ainaiseksi tasavallan alueelta.
Jonkun verran tyydytystä tuotti tosin tämä viatonta, ylevää kansalaista kohdannut tuomio tuolle kansalle, jonka hyväksi Kornelius aina oli empimättä uhrautunut. Mutta, kuten tulemme näkemään, siinä ei ollut kylliksi.
Ateenalaiset, jotka sentään ovat jättäneet jälkimaailmalle varsin kauniin esimerkin kiittämättömyydestä, eivät pystyneet pitämään puoliaan hollantilaisille. He tyytyivät saatuaan Aristideen karkotetuksi.
Kuultuaan veljeään kohdanneen syytöksen, Jan de Witt heti luopui hallinnonjohtajan toimesta. Palkitsematta ei hänenkään isänmaanrakkautensa ollut jäänyt, — olihan hänellä huolensa ja haavansa, nuo tavalliset muistot, jotka epäitsekäs työskentely isänmaan hyväksi tuottaa kunnon kansalaisille.