Mutta turhaan hän haki, vetäen auki ja sulkien laatikoita, — yksin tuonkin kaikkein pyhimmän, missä tuhoa tuottaneet asiakirjat olivat olleet. Siellä olivat sipulit kaikki tyyni, nimilipuilla merkittyinä kuten taimitarhassa. Siinä oli erilaatuisia mustahkoja tulpaaneja, mutta ei jälkeäkään täysin mustasta — tai oikeammin sanoen sen sipulista, jossa se uinaili kukkimisen kynnyksellä.
Mutta siementen ja sipulien luettelossa, josta oli kaksoiskappale ja joka oli laadittu huolellisemmin ja täsmällisemmin kuin Amsterdamin suurinten kauppaliikkeiden tavaraluettelot, luki Boxtel nämä sanat:
»Tänään, 20 p. elokuuta 1672, olen ottanut maasta suuren mustan tulpaanin sipulin ja jakanut sen kolmeen osaan.»
— Sipulit! sipulit! ulvoi Boxtel, pannen kaikki sekaisin kuivatushuoneessa. — Minne hän on voinut ne kätkeä?
Äkkiä hän löi otsaansa niin tarmokkaasti, että olisi voinut litistää aivonsa.
— Oi minua kurjaa! huudahti hän. — Kolminkertaisesti kadotettu Boxtel parka, luuletko että kukaan eroaa sipuleistaan ja jättää ne Dordrechtiin, kun itsensä on mentävä Haagiin, luuletko että kukaan voi elää sipuleittaan, kun nämä ovat suuren mustan tulpaanin sipuleita! Hän on ehtinyt ottaa ne mukaansa, tuo kirottu olento! Hän on kätkenyt ne vaatteisiinsa, hän on vienyt ne Haagiin!
Ja kuin salaman kirkastamana näki Boxtel äkkiä rikosten kuilun, johon hän oli syössyt turhaan.
Tyrmistyneenä hän vaipui vasten tuota samaa pöytää, samalle paikalle missä onneton van Baerle oli muutamia tunteja aikaisemmin niin pitkän aikaa ja sydän iloa tulvillaan ihaillut mustan tulpaanin sipuleja.
— No hyvä! lausui hän lopuksi, kohottaen esiin kalpeat kasvonsa, — jos hänellä on ne mukanaan, niin hän pitää ne hallussaan niin kauan kuin elää, mutta sitten…
Hänen inhottavan ajatuksensa jatko ilmeni kaameana hymyilynä.