Boxtel oli huomannut että kadun varrella, missä hänen talonsa sijaitsi, korjattiin erästä taloa. Tämän talon seinää vasten oli asetettu suunnattoman pitkät tikapuut.
Nuo tikapuut auttaisivat Boxtelin pulasta, elleivät työmiehet olleet niitä vieneet pois.
Hän riensi tuon talon luo, — tikapuut olivat paikoillaan.
Hän otti ne ja kuljetti ne suurella työllä ja vaivalla puutarhaansa, ja vielä suuremmalla vaivalla hän sai ne pystytetyksi Korneliuksen talon seinää vasten.
Tikapuut ulottuivat juuri akkunaluukkuun saakka.
Boxtel pisti taskuunsa palavan salalyhdyn, nousi tikapuita ylös ja laskeutui huoneeseen.
Saavuttuaan tähän pyhättöön hän pysähtyi nojaten pöytään; hänen jalkansa horjuivat, sydämen kiihkeä tykytys oli hänet tukehduttaa.
Tämä oli sentään pahempaa kuin luvaton tunkeminen puutarhaan. Omistusoikeuden kunnioittamisen sanotaan heikkenevän ulkoilmassa, niin että moni, joka empimättä on hypännyt pensasaidan ylitse tai kiivennyt muuria ylös, pysähtyy huoneen ovelle tai akkunalle.
Puutarhassa oli Boxtel ainoastaan anastelija, täällä sisällä hän oli varas.
Mutta hän rohkaisi mielensä. Päästyään näin pitkälle ei hän halunnut palata kotiin tyhjin käsin.