"Ja te myös, chevalier d'Herblay?"
"Täydellisesti."
"No niin, ilmoitan teille, messieurs", jatkoi herttua, "että minä kaiken todennäköisyyden mukaan omaksun sen menettelytavan. Hovi tekee minulle parhaillaan esityksiä; minun tarvitsee vain hyväksyä ne. Tähän asti olen asettunut hylkäävälle kannalle, mutta kun teidänlaisenne miehet arvelevat minun olevan siinä kohden väärässä, ja etenkin kun tämä kirottu luuvalo estää minua palvelemasta pariisilaisten etuja, tekee totta tosiaan mieleni noudattaa neuvoanne ja suostua herra de Châtillonin äskeiseen tarjoukseen."
"Suostukaa, ruhtinas", kehoitti Aramis, "suostukaa!"
"Kautta kunniani, sen teen! Olenkin pahoillani, että tänä iltana melkein hylkäsin … mutta huomenna tapahtuu uusi neuvottelu, ja saammehan nähdä."
Ystävykset kumarsivat herttualle.
"Menkää, messieurs", hyvästeli tämä, "menkää, teidän täytyy olla väsyksissä matkastanne. Onneton Kaarlo-kuningas! Mutta hän oli lopultakin osittain itse syypää kukistumiseensa, ja meillä on lohdutuksena se tieto, että Ranskan ei tarvitse moittia itseänsä asiasta, koska se on tehnyt kaikkensa hänen pelastamisekseen."
"Niin, mitä siihen tulee", huomautti Aramis, "olemme me sen todistajia; ja ennen kaikkea on herra Mazarin…"
"Kas, siinä näette! Minua ilahduttaa, että annatte hänestä sen todistuksen; kardinaali on pohjaltaan hyvä ihminen, ja jollei hän olisi ulkomaalainen … no, silloin hänelle tehtäisiin oikeutta. Ai, lemmon leini!"
Atos ja Aramis poistuivat, mutta eteishuoneeseen saakka seurasi heitä Bouillonin herran vaikerrus; herttua-parka kärsi nähtävästi kadotuksen tuskia.