Atos hymyili.
"Kahden kumppanin keralla?" hän huomautti.
"Kahden kumppanin kanssa kyllä", myönsi herttua. Sitten hän lisäsi hieman rauhattomasti: "Kohtasitteko heidät?"
"Siltä minusta näytti, — kadulla", vastasi Atos. Ja hän vilkaisi myhäillen Aramiiseen, joka puolestaan katseli häntä hiukan ihmeissään.
"Kirottu luuvalo!" murahti herra de Bouillon ilmeisesti kiusaantuneena ja hämillään.
"Monseigneur", virkkoi Atos, "tarvitaan tosiaan kaikkea harrastustanne pariisilaisten pyrkimyksiä kohtaan, voidaksenne sairaanakin pysyä armeijan johdossa, ja se sitkeys herättää meidän vilpitöntä ihailuamme, herra d'Herblayn ja minun."
"Mikäs auttaa, messieurs! Täytyyhän … ja te olette itse esimerkkinä samasta, te niin urheat ja uskolliset miehet, joita rakas arvokumppanini Beaufortin herttua saa kiittää vapaudestaan ja kenties hengestäänkin … yhteisen hyvän puolesta on uhrauduttava. Sen teenkin, kuten näette; mutta minä tunnustan, että voimani ovat lopussa. Sydän on kyllä paikallaan, pää on kunnossa, mutta tämä kamala nivelpolte tappaa minut, ja sanon suoraan, että jos hovi myöntyisi anomukseeni, — aivan kohtuulliseen vaatimukseen, koska minä en pyydä muuta kuin itse vanhan kardinaalin lupaamaa vahingonkorvausta Sedanin ruhtinuuden menetyksestä, — niin minä tunnustan, että jos minulle annettaisiin samanarvoiset tilukset, jos minua hyvitettäisiin tuon alueen tuloista siitä saakka kun se minulta riistettiin eli kahdeksan vuoden ajalta, — jos sukuni jäsenille annettaisiin ruhtinaan arvonimi ja veljeni Turennen herttua saisi jälleen päällikkyytensä armeijassa, niin vetäytyisin heti takaisin maatiloilleni ja antaisin hovin ja parlamentin sopia keskenään miten haluavat."
"Ja siinä te tekisitte oikein, monseigneur", oli Atos myöntävinään.
"Te olette siis samaa mieltä, kreivi de la Fère?"
"Ehdottomasti."