Juuri kun he olivat heittäneet ohjakset lakeijoilleen ja riisuneet viittansa, lähestyi muuan mies, joka tovin silmäiltyään tulijoita pihan keskelle ripustetun lyhdyn himmeässä valossa huudahti kummastuksesta ja kiirehti heittäytymään heidän syliinsä.
"Kreivi de la Fère!" ihmetteli mies; "chevalier d'Herblay, — miten olette te täällä, Pariisissa?"
"Rochefort!" virkkoivat ystävykset yhtaikaa.
"Niin kyllä. Niinkuin jo tiedätte, me tulimme neljä tai viisi päivää takaperin Vendômoisista ja valmistaudumme toimittamaan Mazarinille puuhaa. Olette kaiketi yhä meikäläisiä?"
"Entistä enemmän. Entä herttua?"
"Hän on raivostuksissaan kardinaalille. Tiedättehän, kuinka tavaton menestys rakkaalla herttuallamme on ollut? Hän on Pariisin todellisena kuninkaana; hän ei voi näyttäytyä kaduilla joutumatta syleilijäin tukahduttamaksi."
"Hei, sitä parempi!" tokaisi Aramis; "mutta sanokaa minulle, eivätkö täältä juurikään lähteneet Flamarens ja Châtillon?"
"Kyllä, he kävivät herttuan puheilla; tulivat tietenkin Mazarinin asioilla, mutta tapasivatpa miehen, joka osasi vastata heille, sen takaan."
"Hyvä!" virkkoi Atos; "voisikohan saada kunnian tavata hänen korkeuttaan?"
"Tietysti, aivan heti! Te tiedätte, että hän on aina teidän tavattavissanne. Seuratkaa minua, pyydän saada kunnian ilmoittaa teidät."