"Sinä olet itse viisaus, Atos", myönsi Aramis.
Enimmin oli ystävyksiämme oudoksuttanut se vähäinen merkitys, mitä Ranskan hovi antoi Englannin verisille tapauksille, vaikka niiden olisi heidän mielestään pitänyt herättää koko Euroopan huomiota.
Paitsi onnetonta leskeä ja isätöntä prinsessaa, jotka itkivät Louvren sopessa, ei tosiaan kukaan näyttänyt edes tietävän, että maailmassa oli ollut kuninkaana Kaarlo I ja että tämä hallitsija oli vastikään menettänyt henkensä mestauslavalla.
Ystävykset päättivät tavata toisensa kello kymmeneltä aamulla, sillä vaikka yö oli kulunut pitkälle heidän saapuessaan ravintolan portille, ilmoitti Aramis vielä suorittavansa muutamia tärkeitä käyntejä ja antoi senvuoksi Atoksen mennä yksinään sisälle.
Kellon lyödessä kymmenen seuraavana aamupäivänä he olivat jälleen yhdessä. Atos puolestaan oli ollut kaupungilla kello kuudesta asti.
"No, oletko saanut mitään tietoja?" kysyi Atos.
"En ollenkaan; d'Artagnania ei ole nähty missään, eikä ole Portoksestakaan kuultu. Entä sinä?"
"Sama tulos."
"Mutta Raoul?" muistutti Aramis.
Keveä pilvi vilahti kreivin otsalla.