— Tuo rauhoittaa minua enemmän kuin kaikki kuninkaalliset allekirjoitukset, — ajatteli d'Artagnan. — Nyt voin lähteä turvallisena, kun Atos antoi sanansa.
D'Artagnan lähti tosiaan yksinään, ilman muuta suojelusta kuin miekkansa ja se yksinkertainen todistuskirjelmä, jonka Mazarin oli kyhännyt hankkiakseen hänelle pääsyn kuningattaren luo.
Kuuden tunnin kuluttua hän oli Saint-Germainissa.
Mazarinin katoaminen oli vielä tuntematon tapaus; ainoastaan Itävallan Anna tiesi sen ja salasi levottomuutensa läheisimmältäkin ympäristöltä. D'Artagnanin ja Portoksen huoneesta oli löydetty molemmat sidotut ja kapuloidut sotamiehet. Heille oli heti palautettu raajojensa käyttö ja puhelahja, mutta he eivät olleet kyenneet ilmaisemaan muuta kuin mitä tiesivät, nimittäin miten heidät oli pyydystetty, kytketty ja riisuttu. Mutta mitä Portos ja d'Artagnan olivat tehneet lähdettyään ulos samaa tietä kuin sotamiehet olivat joutuneet sisälle, siitä he olivat yhtä tietämättömiä kuin linnan muutkin asukkaat.
Bernouin yksin tiesi hiukan enemmän kuin muut. Kun hänen herraansa ei kuulunut takaisin ja kello löi kaksitoista, oli hän päättänyt itse tunkeutua kasvihuoneeseen.
Jo ensimmäisellä ovella, joka oli teljetty huonekaluilla, oli hänessä herännyt epäluuloja; mutta hän ei ollut tahtonut ilmoittaa arveluitansa kellekään, vaan oli kärsivällisesti raivannut tiensä sulun läpi. Sitten hän oli saapunut käytävään, jonka kaikki ovet olivat auki. Samoin havaitsi hän Atoksen kamariin ja puistoon johtavat ovet avoimiksi. Puistoon tultuaan oli hänen ollut helppo seurata askelten jälkiä lumessa. Hän näki niiden johtavan muurin juurelle; sen toisella puolella hän tapasi ne jälleen, huomasi sitten kavionjälkiä ja sai piankin selville, että lähistöltä oli kokonainen ratsujoukko poistunut Enghieniin päin. Siitä hetkestä alkaen ei hän ollut enää epäillyt, että nuo kolme vankia olivat riistäneet mukaansa kardinaalin, koska he olivat kadonneet hänen kanssaan, ja hän oli rientänyt Saint-Germainiin ilmoittamaan kuningattarelle tapauksesta.
Itävallan Anna oli velvoittanut hänet pysymään vaiti, ja Bernouin oli tunnollisesti totellut käskyä. Kuningatar oli ainoastaan kutsunut luokseen hänen korkeutensa prinssin, jolle hän oli kertonut kaikki, ja prinssi oli heti lähettänyt liikkeelle viisi- tai kuusisataa ratsumiestä, joiden piti tarkoin tutkia ympäristöä ja tuoda Saint-Germainiin jokainen epäiltävä joukko, joka oli etääntynyt Rueilista mille suunnalle hyvänsä.
Mutta kun d'Artagnan ei ollut mikään joukko, — kun hän oli yksinään eikä etääntynyt Rueilista, vaan päin vastoin ratsasti Saint-Germainiin päin, ei häneen kohdistettu mitään huomiota, ja hänelle ei tullut esteitä matkallaan.
Vanhan linnan pihalle saapuessaan näki sanansaattajamme ensimmäiseksi itse Bernouinin, joka seisoi ovella ja odotti tietoja kadonneesta herrastaan.
Huomatessaan d'Artagnanin ratsastavan linnanpihalle hieroi Bernouin silmiään ja luuli erehtyvänsä. Mutta d'Artagnan nyökkäsi hänelle ystävällisesti, hyppäsi ratsailta, heitti ohjakset ohikulkevalle lakeijalle ja lähestyi kamaripalvelijaa hymyhuulin.