"Ja se on kaikkein tärkein."
"Suostumus rauhansopimukseen?"
"Niin."
"Sehän on turhaa, kun huomenna allekirjoitan itse sopimuskirjan."
"Luulen voivani vakuuttaa teidän majesteetillenne", sanoi d'Artagnan, "että jos teidän majesteettinne ei tänään kirjallisesti vahvista suostumustaan, siihen ei tule tilaisuutta myöhemmällä. Suvaitkaa siis, minä pyydän, merkitä tämän lauselman alle, jonka näette olevan kauttaaltaan herra Mazarinin käsialaa:
"'Suostun vahvistamaan pariisilaisten esittämän sopimuksen!'"
Anna oli ahdistettu umpikujaan, hän ei päässyt peräytymään, hän kirjoitti. Mutta tuskin oli hän piirtänyt nimensä, kun korskeus kuohahti valloilleen hänen sielussaan kuin myrsky, ja hän puhkesi itkuun.
D'Artagnan hätkähti nähdessään nuo kyyneleet. Siihen aikaan kuningattaret itkivät kuin tavalliset naiset.
Gascognelainen pudisti päätänsä. Kuninkaalliset kyyneleet tuntuivat kirvelevän hänen sydäntään.
"Madame", sanoi hän polvistuen, "katsokaa onnetonta aatelismiestä jalkainne juuressa; hän rukoilee teitä uskomaan, että hän tekisi mitä hyvänsä teidän majesteettinne vähäisimmästäkin viittauksesta. Hän luottaa itseensä, hän luottaa ystäviinsä, hän tahtoo luottaa myöskin kuningattareensa, ja näyttääkseen, että hän ei pelkää mitään, — että hänellä ei ole mitään itsekästä tarkoitusta, tuo hän herra Mazarinin teidän majesteettinne luo ilman ehtoja. Tuossa, madame, ovat teidän majesteettinne pyhät nimikirjoitukset; jos katsotte sopivaksi luovuttaa ne minulle takaisin, niin tehkää se. Mutta tästä hetkestä lähtien ne eivät sido teitä mihinkään."