"Kas", virkkoi Portos, "lähdemmekin siis kaikki taipaleelle? Minäkin olen tehnyt valmistukseni täksi aamuksi."
"Voi, hyvä Jumala, niin!" vastasi Aramis. "Täällä Pariisissa ei ole enää mitään tekemistä frondeliikkeen loputtua. Madame de Longueville on kutsunut minut viettämään joitakuita päiviä Normandiassa ja antanut toimekseni laittaa kuntoon hänen asuntonsa Rouenissa, kunnes hänen poikansa kastetaan. Suoritan sen tehtävän, ja jollei sitten kuulu mitään uutta, palaan hautautumaan luostariini Noisyle-Seciin."
"Ja minä palaan Bragelonneen", huomautti Atos. "Sinä tiedät, hyvä d'Artagnan, että minä olen nykyään pelkästään toimeentuleva tilanomistaja. Raoulilla ei ole mitään muuta omaisuutta kuin minun, poika-paralla, ja minun täytyy valvoa sen hoitoa, koska se on jonkunlainen uskotunmiehen velvollisuus."
"Ja Raoul — mitä hänestä teet?"
"Hänet uskon sinun hoivaasi, veikkonen. Flandriassa käydään sotimaan, ja sinä viet hänet sinne; pelkään, että pitempi oleskelu Bloisin lähistöllä voisi koitua vaaralliseksi hänen nuorelle sydämelleen. Ota hänet mukaasi ja kasvata hänestä urhea ja uskollinen mies kuten itsekin olet."
"Jollen enää saa pitää sinua kumppaninani, Atos", vastasi d'Artagnan, "niin saan siis kuitenkin seurustella tuon herttaisen vaaleakutrisen kanssa; ja vaikka hän onkin vain lapsi, kuvastuu hänessä täydellisesti sinun sielusi, parahin veikkonen, joten minusta tuntuu aina, että sinä olet lähelläni saattamassa ja tukemassa minua."
Kaikki neljä ystävystä syleilivät toisiaan kyynelsilmin.
Sitten he erosivat tietämättä, tapaisivatko enää koskaan toisiansa.
D'Artagnan palasi Portoksen kanssa Tiquetonne-kadulle; jälkimmäinen oli yhä mietteissään ja yritti muistutella, kuka se mies oli, jonka hän oli surmannut. Heidän saapuessaan la Chevrette-hotellin edustalle oli paroonin ratsu lähtökunnossa, ja Mousqueton istui jo satulassa.
"Kuulehan, d'Artagnan", esitti Portos, "pane pois miekka ja tule minun kanssani Pierrefondsin, Bracieuxin tai Vallonin linnaan; siellä vanhenemme yhdessä, tarinoiden tovereistamme."