Ja kuljettaen Aramista hevosensa lautasilla karautti Planchet pimeään, kintereillään d'Artagnan, joka alkoi uskoa näkevänsä jotakin haaveellista ja katkonaista unta.
KYMMENES LUKU
Abbé d'Herblay
Kylän päässä poikkesi Planchet vasempaan, kuten Aramis oli käskenyt, ja pysähtyi valaistun ikkunan alle. Aramis hyppäsi ratsailta ja taputti kolmasti käsiänsä. Ikkuna avattiin heti, ja sieltä laskettiin alas nuoraportaat.
"Veikkoseni", sanoi Aramis, "jos tahdot nousta ylös, niin otan vastaan mitä mieluimmin."
"Vai niin", virkkoi d'Artagnan, "tällä tavoinko sinun luoksesi tullaan?"
"Kello yhdeksän jälkeen se on pakollista, hitto vieköön!" vastasi Aramis; "luostarisäännöt ovat ylen ankaria."
"Suo anteeksi, hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "taisipa kirvota kieleltäsi hitto vieköön."
"Niinkö luulet?" tuumi Aramis hymyillen. "Paljon mahdollista; et voi kuvitellakaan, veikkonen, mitä pahoja tapoja näissä kirotuissa luostareissa saa, ja kuinka huonoja tottumuksia on kaikilla niillä kirkonmiehillä, joiden kanssa minun täytyy seurustella. Mutta ethän menekään ylös?"
"Käyhän edellä, kyllä tulen."