D'Artagnan ja Planchet pysyivät vielä kotvan puolustusasennossa, mutta kun melu yhä etääntyi, pistivät he miekkansa jälleen huotraan.
"Nytpä näet, epatto", tuumi d'Artagnan tyynesti Plancetille, "että he eivät tavoitelleet meitä."
"Mutta ketä sitten?" kysyi Planchet.
"Sitä en totisesti tiedä, ja sillä ei ole väliäkään. Mutta siitä välitän, miten pääsisin jesuiittaluostariin. Ratsaille siis ja menkäämme kolkuttamaan. Käyköön syteen tai saveen, hiisi vieköön, eiväthän meitä toki syöne!"
Ja d'Artagnan nousi jälleen satulaan.
Planchet teki samaten, mutta silloin putosi aavistamaton paino hänen hevosensa lautasille, niin että tämä oli lysähtää maahan.
"Hei, monsieur!" huusi Planchet; "minulla on joku takanani lautasilla!"
D'Artagnan kääntyi ja näki tosiaankin kaksi ihmishahmoa Planchetin hevosen selässä.
"Mutta itse paholainenhan meitä hätyyttää!" huudahti hän vetäen miekkansa ja valmistautuen hyökkäämään vastatulleen kimppuun.
"Ei, hyvä d'Artagnan", virkkoi tämä, "paholainen ei täällä ole, vaan minä, Aramis. Lasketa neliä, Planchet, ja kylän päähän tultuasi käänny vasemmalle."