"Kas, veikkonen", virkkoi hän ääneen, "sen parempi, jos olet pulassa!"
"Sen parempiko?" kertasi Portos.
"Niin, sillä hänen ylhäisyytensä antaa kaikkea, mitä halutaan, — maata, rahoja ja arvonimiä."
"Haa!" äännähti Portos viimeiseen sanaan, ja levitti silmänsä suuriksi.
"Entisen kardinaalin aikana", puheli d'Artagnan, "emme osanneet käyttää hyväksemme onnea; tilaisuutta ei kuitenkaan puuttunut siihen. En sano tätä sinun suhteesi, jolla on neljänkymmenentuhannen livren suuruiset vuosikorkosi ja joka minusta näytät maailman onnellisimmalta ihmiseltä."
Portos huokasi.
"Kuitenkin", jatkoi d'Artagnan, "neljänkymmenentuhannen livren koroistasi huolimatta tai kenties juuri niiden tähden tuntuu minusta siltä, että vapaaherrallinen kruunu koristaisi vaunujasi, — vai mitä?"
"Varsin totta", myönsi Portos.
"No niin, hyvä ystävä, ansaitse se; sinulla on se miekkasi kärjessä. Me emme joudu toistemme tielle. Sinun päämääränäsi on arvonimi, minun taasen raha. Haluaisin ansaita niin paljon, että voisin rakennuttaa uudestaan Artagnanin, jonka ristiretkien köyhdyttämät esi-isäni ovat siitä asti jättäneet rapistumaan, ja ostaa itselleni kolmisenkymmentä auranalaa maata ympäriltä. Siinä kaikki mitä toivon; silloin muutan sinne ja kuolen rauhassa."
"Ja minä", sanoi Portos, "minä tahdon yletä parooniksi."