Tällaiseen järkeilyyn oli hän parhaillaan syventynyt, kun Kaitselmus näytti tahtovan kumota sen. Samassa kun Portos oli poistunut antamaan keittiömestarille joitakuita käskyjä, näki hän Mousquetonin lähestyvän. Kelpo intendentin kasvot tuntuivat ilmaisevan täydellistä onnekkuutta, jollei ottanut lukuun pikku hämiä, joka kesäisen hattaran tavoin pikemmin himmensi kuin pimensi hänen katsantoansa.
— Kas siinä, mitä halusin tavata! — virkkoi d'Artagnan itsekseen; — mutta eipäs palvelija-poloinen aavista, mitä varten tulin tänne!
Mousqueton pysytteli loitompana. D'Artagnan istahti penkille ja antoi hänelle merkin lähestyä.
"Monsieur", sanoi Mousqueton käyttäessään lupaa, "minulla on armollisuuden osoitus pyydettävänä teiltä."
"Puhu, hyvä mies", kehoitti d'Artagnan.
"En uskalla; minä pelkään, että te voisitte luulla onnen pilanneen minut."
"Sinä siis olet onnellinen, ystäväiseni?" kysyi d'Artagnan.
"Niin onnellinen kuin voi olla, ja kuitenkin voitte tehdä minut vielä onnellisemmaksi."
"No, puhu suusi puhtaaksi; jos asia minusta riippuu, niin teen mielelläni, mitä haluat."
"Voi, monsieur, se riippuu yksinomaan teistä."