"Sitä tosiaan pelkään", virkkoi d'Artagnan niin hiljaa, että Mousqueton nyt kumartuessaan ja poistuessaan ei voinut sitä kuulla.
D'Artagnan tunsi omassatunnossaan vihlauksen, vaikka hänen sydämensä olikin paljon kovettunut.
Hän ei katunut, että oli johtamassa Portosta uralle, jolla hänen henkensä ja onnensa joutuisivat alttiiksi, sillä Portos pani mielellään tämän kaiken peliin voittaakseen parooniuden, jota hän oli viidentoista vuoden mittaan turhaan toivotellut itselleen. Mutta Mousqueton ei halunnut muuta kuin esiintyä Moustonina, ja eikö ollut julmaa temmata häntä pois mieluisista ja yltäkylläisistä oloista? Tämä aatos vaivasi d'Artagnania, kun Portos palasi.
"Pöytään!" kutsui Portos.
"Mitä! Pöytäänkö?" oudoksui d'Artagnan. "Paljonko onkaan kello?"
"Kello on lyönyt yksi, veikkoseni."
"Kotisi on täydellinen paratiisi, hyvä Portos; ajan kulumista ei huomaakaan. Tulen mukaan, mutta nälissäni en ole."
"Tule vainkin; jollei voi alituiseen syödä, niin jaksaa kuitenkin juoda. Se oli Atos-paran periaatteita, ja sen olen oivaltanut todeksi sitten kun aloin ikävystyä."
D'Artagnan, joka gascognelaisen luonteensa johdosta oli aina elänyt jokseenkin raittiisti, ei näyttänyt yhtä suuresti vakuutetulta kuin hänen ystävänsä Atoksen väitelmän virheettömyydestä; kuitenkin pani hän parhaansa pysyäkseen ystävänsä tasalla.
Katsellessaan Portoksen syöntiä ja juontia ja itse siemaillessaan niin ahkeraan kuin jaksoi d'Artagnan alkoi jälleen ajatella Mousquetonia, olletikin kun tämä, vaikka hän uuden asemansa tuottaman arvokkuuden takia ei voinut itse palvella pöydässä, tuolloin tällöin näyttäysi ovessa ja osoitti d'Artagnanille kiitollisuuttaan siten, että toimitteli hänelle vanhimpia ja parhaita viinejä, mitä talossa oli.