Tämän johdosta virkkoikin d'Artagnan, sitten kun Portos oli jälkiruokaan ryhtyessään viittauksella lähettänyt lakeijansa pois ja ystävykset jäivät kahden kesken.
"Kuules, Portos, kuka saattaa sinua sotaretkelläsi?"
"Ka", vastasi Portos empimättä, "Mouston tietysti."
Se oli isku d'Artagnanille; hän näki jo intendentin suopean hymyn muuttuvan tuskaa ilmaisevaksi väänteeksi.
"Mutta", muistutti d'Artagnan, "Mouston ei nykyään ole enää kovinkaan nuori; sitäpaitsi on hän kovasti lihonut ja kenties vieraantunut kaikesta ruumiillisesta uurastuksesta."
"Sen tiedän", vastasi Portos, "mutta minä olen niin tottunut häneen, eikä hänkään muuten suostuisi jättämään minua, — niin lujasti on hän kiintynyt minuun."
— Voi sokeata itserakkautta! — ajatteli d'Artagnan.
"Eikö sinullakin muuten", kysyi Portos, "ole palveluksessasi sama lakeija, — hyvä, rehellinen, ymmärtäväinen … mikä hänen nimensä onkaan?"
"Planchet. Niin, olen löytänyt hänet jälleen; mutta hän ei enää ole lakeija."
"Mikä hän sitten on?"