"Totta kyllä. Puhuit Portoksesta; oletko siis tosiaankin saanut hänet jälleen etsimään onneansa? Mutta senhän hän on jo saavuttanut?"
"On kyllä, mutta sellainen on ihminen: toivottelee aina itselleen jotakin."
"Ja mitä toivottelee siis Portos?"
"Parooniutta."
"Kas, se on totta, olin sen unohtanut!" virkkoi Atos hymyillen.
— Se on totta? — ajatteli d'Artagnan. — Miten lienee hän saanut sen tietää? Olisiko hän kenties kirjeenvaihdossa Aramiin kanssa? Voi, jos vain sen tietäisin, niin saisin kyllä pian selville kaikkikin!
Tähän päättyi keskustelu, sillä samassa saapui Raoul. Atos aikoi lievästi nuhdella häntä, mutta nuori mies näytti niin surulliselta, että hänellä ei ollut siihen sydäntä; hän kysyi ainoastaan, mikä nuorukaista vaivasi.
"Onko nuoren naapurinne vointi ehkä huonontunut?" tiedusti d'Artagnan.
"Voi, monsieur", kertoi Raoul tuskansa vallassa, "hänen lankeamisensa oli hyvin vaarallinen, ja lääkäri pelkää, että vaikka hän ei saakaan mitään silmäänpistävää vammaa, hän tulee kuitenkin ontumaan koko ikänsä."
"Se olisi kamalaa!" virkahti Atos.