D'Artagnanilla oli jo leikkipuhe huulillaan, mutta nähdessään Atoksen vilkkaan osanoton pidättyi hän.
"Se minut tekee ihan epätoivoiseksi, monsieur", pitkitti Raoul, "että minä olin syypää tapaturmaan."
"Sinäkö, Raoul?" kysyi Atos.
"Niin, minun luoksenihan kiirehtiäkseen hän hyppäsi alas puuläjältä."
"Teillä on yksi ainoa keino asian hyvittämiseksi, hyvä Raoul, nimittäin että sovitukseksi menette naimisiin tytön kanssa", virkkoi d'Artagnan.
"Voi, monsieur", vastasi Raoul, "te teette pilaa todellisesta onnettomuudesta; se on kovin paha."
Raoul tunsi yksinäisyyden tarvista, voidakseen antaa vapaan vallan kyynelilleen. Hän palasi huoneeseensa eikä lähtenyt sieltä ennen kuin aamiaistunnilla.
Ystävysten hyvää sopua ei aamullinen kahakka vähääkään häirinnyt. He aterioitsivatkin mitä parhaalla ruokahalulla, tuolloin tällöin katsellen Raoul-parkaa, joka kostein silmin ja rauhattomana tuskin maistoi mitään.
Aamiaiselta päästyä saapui kaksi kirjettä, jotka Atos luki tarkkaavasti, ja hän ei voinut pidättyä useaan kertaan hätkähtämästä. D'Artagnan näki pöydän yli hänen lukevan noita kirjeitä, ja ollen hyvin terävänäköinen, vannoi hän itsekseen tuntevansa toisesta kirjeestä Aramiin hienon käsialan; toisen isot koukerot ilmaisivat harjaantumatonta naisen kättä.
"Kuulehan", ehdotti d'Artagnan Raoulille, huomatessaan Atoksen haluavan jäädä yksikseen joko vastaamaan kirjeisiin tai pohtimaan niiden sisältöä, "pistäytykäämme miekkailusaliin; aikamme kuluu paremmin."