Ja herttua laskeusi jälleen levolle, pistäen pallon päänalusensa alle. La Ramée hymyili väkinäisesti. Hän oli toden teolla kunnon mies, joka oli alkanut tuntea suurta kiintymystä ylhäiseen vankiinsa ja olisi joutunut epätoivoon, jos tälle olisi pahaa sattunut. Ne perättäiset onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet herttuan luettelemia kolmea henkilöä, olivat eittämättömiä.
"Monseigneur", hän sanoi, "ei sovi antautua sellaisiin ajatuksiin. Tuollaiset mietteet ne juuri kuolettavat, vaan ei salpietari."
"Hyvä ystävä", vastasi herttua, "te olette lohdullinen; jos minäkin, kuten te, saisin syödä piirakoita ja juoda burgundia ukko Marteaun seuraajan luona, niin olisi minulla toki jotakin vaihtelua."
"On kyllä totinen tosi, monseigneur", myönsi La Ramée, "että hänen piirakkansa ovat verrattomia ja viininsä oivallista."
"Joka tapauksessa", virkkoi herttua, "on hänen kellarinsa ja keittiönsä helppo voittaa herra de Chavignyn varastot."
"No, niin, monseigneur", huomautti La Ramée ansaan mennen, "mikä estää teitä koettelemasta niitä? Sitäpaitsi olen luvannutkin, että te rupeatte hänen ostajakseen."
"Olette oikeassa", sanoi herttua. "Jos minun täytyy ainiaan virua täällä, kuten Mazarin on hyväntahtoisesti antanut minun ymmärtää, on minun hankittava jotakin huviketta vanhoilla päivilläni, — minun on lyöttäydyttävä herkuttelijaksi."
"Monseigneur", esitti La Ramée, "noudattakaa hyvää neuvoa: älkää lykätkö sitä vanhuuteenne asti."
— Hyvä! — tuumi Beaufortin herttua itsekseen; — ruumiin ja sielun tärviöksi on kai jokainen ihminen anteliaalta taivaalta saanut seitsemän kuolemansynnin joukosta yhden, ellei kahta; tuo La Raméen miekkonen näyttää olevan herkuttelija. Olkoonhan, mepä käytämme sitä.
Sitten hän lisäsi ääneen: