Siinä oli jo kylliksi ajateltavaa hänelle; shakkipelissä kävikin kuten äsken pallonlyönnissä; herttua teki virheen toisensa jälkeen, ja upseeri voitti vuorostaan iltasella niinkuin La Ramée päivemmällä.
Mutta näistä tiheään toisiansa seuranneista tappioista oli kuitenkin ollut etua sikäli, että herttua oli saanut puuhaa kello kahdeksaan asti illalla; kolme tuntia oli siten kulunut, sitten tuli yö ja sen mukana uni.
Niin ainakin ajatteli herttua. Mutta Unetar on hyvin oikullinen jumal'olento: juuri kun sitä innokkaimmin kutsutaan, odotuttaa se itseänsä useinkin. Herttua vartosi keskiyöhön asti, kääntelehtien kyljeltä toiselle patjallaan kuten pyhä Laurentius halstarillaan. Vihdoin hän vaipui uneen.
Päivän sarastaessa hän heräsi. Hän oli nähnyt haaveellisia unia. Hänelle oli muka kasvanut siivet; silloin halusi hän luonnollisesti koetella niitä, ja aluksi ne kannattavatkin varsin hyvin. Mutta hänen päästyänsä korkeammalle petti äkkiä tämä harvinainen tuki, siivet taittuivat ja hän oli syöksyvinään pohjattomaan syvyyteen, havahtuen otsa hiessä ja yhtä uupuneena kuin olisi tosiaankin tehnyt lentonsa. Jälleen nukahtaessaan harhaantui hän taaskin haavenäkyjen sokkeloon; ne olivat toinen toistansa järjettömämpiä. Tuskin olivat hänen silmänsä nimittäin ummistuneet, kun ajatukset yhteen ainoaan kohteeseen — karkaamiseen — suuntautuneina alkoivat uudestaan työskennellä siitä aiheesta. Nyt se tapahtui toisella tapaa; keksittiin maanalainen käytävä, joka johtaisi hänet ulos Vincennesistä. Hän astui tähän käytävään; Grimaud kulki lyhty kädessä edessä. Mutta vähitellen soukkeni käytävä. Herttua pitkitti kuitenkin kulkuansa; lopulta kävi tie niin kaidaksi, että pakolainen turhaan yritti tunkeutua edemmäksi. Seinät vetäysivät yhä tiukemmin kokoon ja puristivat hänet väliinsä. Hän ponnisti kaikkensa päästäkseen eteenpäin, mutta se oli hänelle mahdotonta, ja kuitenkin näki hän kaukana edellä Grimaudin lyhtyineen yhä pitkittävän samoamistansa. Hän tahtoi nyt huutaa tätä avukseen, jotta suoriutuisi ahtaasta solasta, joka oli hänet tukehduttamaisillaan; mutta hänen oli mahdoton saada äännetyksi ainoatakaan sanaa. Sitten kuuli hän takaapäin juoksevia askelia; nämä lähenivät lähenemistään; hän oli tullut ilmi, hänellä ei ollut enää mitään pelastuksen toivoa. Ahdas käytävä tuntui olevan salaisessa liitossa vihollisten kanssa, ja hän likistyi sitä kovemmin, mitä tuskallisemmaksi hänelle kävi pakenemisen hätä. Viimein hän kuuli La Raméen äänen, näki hänet. La Ramée ojensi kätensä ja laski sen hänen olalleen, remahtaen pilkkanauruun. Hänet otettiin uudestaan kiinni ja vietiin siihen matalaan holvihuoneeseen, jossa marski Ornano, Puylaurens ja hänen enonsa olivat kuolleet; heidän kolme hautaansa kohosivat täällä permannon yläpuolelle, ja neljäs kuoppa oli avoinna, odottaen ruumista.
Jälleen herättyään tekikin herttua yhtä suuria ponnistuksia pysyäkseen valveilla kuin aikaisemmin päästäkseen uneen. Huoneeseen tullessaan näki La Ramée hänet niin valjuna ja voipuneena, että hän kysyi oliko herttua sairas.
"Tosiaankin", virkkoi vartiosotureista muuan, joka oli maannut huoneessa eikä ollut kosteuden tuottamalta hammastaudilta saanut unta, "monseigneurilla on ollut hyvin levoton yö, ja moniaan kerran on hän unessaan huutanut apua."
"Mikä monseigneuria siis vaivaakaan?" kysyi La Ramée.
"Ah, te älytön, te kaikella tyhmällä lörpötyksellänne karkaamisesta eilen panitte pääni pyörälle", vastasi herttua, "ja saitte siten aikaan, että unissani karkasin ja siinä touhussa taitoin niskani."
La Ramée puhkesi nauramaan.
"Näettehän, monseigneur", hän sanoi, "että se oli varoitus taivaasta. Toivonkin, että monseigneur ei koskaan antaudu sellaisiin varomattomuuksiin muutoin kuin unessa."