Atoksella oli yhä huoleton ja tyyni sävynsä.
Heidän tultuaan Saint-Médardiin poikkesi Atos, joka oli kumppaninsa oppaana tässä laajassa sokkelossa, ensin Rue des Postesille, sitten Rue de l'Estrapadelle, Rue des Foséss-Saint-Michelille ja Vaugirard-kadulle. Tultuaan Férou-kadun kohdalle ratsastivat he sitä myöten. Lähes puolitiehen katua päästyään katsoi Atos hymyillen ylös ja virkkoi, näyttäen nuorelle miehelle erästä porvarillisen näköistä rakennusta:
"Kas tuossa, Raoul, on talo, jossa minä olen viettänyt elämäni seitsemän mieluisinta ja samalla katkerinta vuotta."
Nuorukainen hymyili nyt vuorostaan ja tervehti taloa. Raoulin rakkaus suojelijaansa kohtaan ilmeni kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa.
Olemme jo maininneet, että Raoul ei ollut Atokselle ainoastaan keskipisteenä, jonka ympäri hänen koko elämänsä pyöri, vaan myöskin vanhoja soturimuistoja lukuunottamatta hänen ainoana hellittävänään, ja on helppo käsittää, kuinka hellästi ja hartaasti Atoksen sydän nyt kykeni rakastamaan.
Molemmat matkustavaiset pysähtyivät Vieux-Colombierkadulla "Vihreän Ketun" kyltin kohdalle. Atos tunsi tämän ravintolan ennestään; hyvinkin sata kertaa oli hän ollut siellä ystäviensä kanssa. Mutta kahdenkymmenen vuoden aikana oli majatalossa tapahtunut paljon muutoksia, omistajaakin se oli vaihtanut.
Ratsumiehet jättivät hevosensa palvelusväelle, ja kun elukat olivat jaloa rotua, käskettiin niitä hoitaa mitä huolellisimmin, antamalla niille muuta kuin olkia ja kauroja sekä huuhdellen niiden hävästä ja koipia haalealla viinillä. He olivat päivän mittaan ratsastaneet kahdenkymmenen lieuen taipaleen. Sitten kun he olivat, kuten oikeitten hevosmiesten tulee, ensin pitäneet huolta hevosistaan, pyysivät he kaksi huonetta itselleen.
"Sinun tulee järjestää asusi, Raoul", sanoi Atos; "minä esittelen sinut eräälle."
"Tänään, monsieur?" kysyi nuorukainen.
"Puolen tunnin kuluttua."