"Hyvä Raoul, sanonpa sinulle kertakaikkiaan", huomautti Atos, "että sellaista ei koskaan kysytä. Milloin voit lukea naisen iän hänen kasvoistaan, on turha kysyä sitä; jollet voi, on se epähienoa."
"Ja onko hän kaunis?"
"Kuusitoista vuotta sitten ei häntä pidetty ainoastaan kauneimpana ranskattarena, vaan viehkeimpänäkin."
Tämä vastaus tyydytti varakreiviä täydellisesti. Atoksella ei voinut olla mitään naittamishanketta hänen ja naisen suhteen, jota oli pidetty Ranskan kauneimpana ja viehkeimpänä vuotta ennen hänen syntymäänsä.
Hän vetäytyi senvuoksi huoneeseensa, ja noudattaen miellyttämishalua, joka niin hyvin soveltuu nuorisolle, ryhtyi hän täyttämään Atoksen määräystä, tekemään itsensä niin kauniiksi kuin mahdollista. Helpoksi se kävikin, kun luonto oli jo tehnyt peräti paljon hänen puolestaan.
Nuorukaisen palatessa vastaanotti hänet kreivi sillä isällisellä hymyllä, jolla hän oli entiseen aikaan tervehtinyt d'Artagnania; mutta Raoulille se nyt ilmaisi vielä hartaampaa hellyyttä.
Atos loi silmäyksen hänen jalkoihinsa, käsiinsä ja tukkaansa, noihin kolmeen hyvän syntyperän tunnukseen. Raoulin tummat hiukset oli sievästi suorittu jakaukselle keskeltä, kuten siihen aikaan käytettiin, ja valuivat kiharoina hänen vaaleitten kasvojensa ympärille; harmahtavasta hirvennahasta tehdyt sormikkaat, joiden väri piti yhtä hatun kanssa, hahmoittelivat hienoja ja kauniita käsiä, ja sormikkaiden ja hatun väriset saappaat puristivat jalkaa, joka näytti kuuluvan kymmenvuotiaalle lapselle.
"Kas niin", jupisi Atos; "jollei madame tunne itseänsä ylpeäksi hänestä, niin hän on kovin vaatelias."
Kello oli kolme iltapäivällä; hetki oli siis sovelias vieraskäynnille. Molemmat matkalaiset lähtivät Grenelle-kadulle, kulkivat sitten Rue des Rosiersia pitkin Saint-Dominique-kadulle ja pysähtyivät upean hotellin[17] edustalle vastapäätä Jakobiniluostaria; sen julkipuolta koristi Luynes-suvun vaakuna.
"Olemme perillä", sanoi Atos.