"Mutta kuka onkaan tuo Scarron, joka saa koko Pariisin kuohuksiin?" kysyi Raoul. "Joku epäsuosioon joutunut ministerikö?"
"Ka, hyväinen aika, varakreiviseni, eihän toki", vastasi Atos nauraen. "Hän on aivan yksinkertaisesti pikku aatelismies, jonka suuri nero on tullut vihoittaneeksi kardinaalia, syystä että hän on sepittänyt joitakuita säkeitä ministeriä vastaan."
"Sepittävätkö aatelismiehetkin runoja?" kysyi Raoul teeskentelemättömästi; "minä luulin sitä alentavaksi."
"Niin se onkin", vastasi Atos nauraen, "kun kirjoittaa huonoja runoja; mutta jos sepittää hyviä, niin siitä on kunniaa, kuten herra de Rotrou on tullut maineeseen. Kuitenkin", jatkoi Atos neuvovaan tapaan, "luulen yleensä, että on paras olla puuttumatta sellaisiin hommiin."
"Ja tuo herra Scarron on siis runoilija?" kysyi Raoul.
"Niin, ja nyt olet valmisteltu, varakreivi; ole huolellinen käyttäytymisessäsi, niin kauan kun viivyt hänen luonansa; puhu ainoastaan liikkein, tai vielä parempi on, jos tyydyt vain kuuntelemaan."
"Kyllä, monsieur", vastasi Raoul.
"Saat nähdä minun puhelevan paljon erään aatelisen ystäväni kanssa, abbé d'Herblayn, josta olet usein kuullut minun puhuvan."
"Kyllä muistan, monsieur."
"Lähesty meitä toisinaan, ikäänkuin haluaisit haastaa kanssamme, mutta älä puhu äläkä kuuntelekaan. Tämä pikku juoni vapauttaa meidät tungettelijoista."