"Hyvä on, monsieur; tottelen teitä tarkoin."
Atos meni nyt tekemään kaksi vieraskäyntiä kaupungille. Kello seitsemältä he lähtivät Rue des Tournellesille. Katu oli kantotuolimiesten, hevosten ja lakeijain sulkema. Atos raivasi itselleen tietä ja astui taloon nuoren miehen saattamana. Ensimmäinen hänen näkyviinsä osunut henkilö oli Aramis, joka oli asettunut ihan lähelle tilavaa nojatuolia. Tässä liikahteli pieni, jokseenkin nuori ihmisolento kirjailtuun silkkipeitteeseen verhottuna. Hän näytti hyvin leikkisältä, mutta kalpeni tuolloin tällöin, vaikka hänen silmänsä silloinkin ilmaisivat eloisuutta, nerokkuutta ja herttaisuutta. Siinä oli abbé Scarron, aina nauravana, sukkeluuksia laskettelevana ja kohteliaana, aina kärsien taudistaan ja hosuen itseänsä pikku kepillä.
Tällaisen vierivän teltan ympärillä tunkeili joukko herrasmiehiä ja vallasnaisia. Huone oli hyvin siisti ja mukavasti kalustettu. Isojen ikkunain edessä oli uhkeat kukkakuteisesta silkistä tehdyt uutimet, joiden heleät värit olivat nyt hiukan haalistuneet; seinäverhot olivat yksinkertaiset, mutta aistikkaat. Kaksi hyvin säädyllistä ja harjaantunutta lakeijaa piti huolta tarjoilusta mitä parhaiten.
Atoksen havaitessaan tuli Aramis häntä vastaan, tarttui hänen käteensä ja esitteli hänet Scarronille, joka osoitti uutta vierastaan kohtaan yhtä suurta arvonantoa kuin suopeutta ja lausui kohteliaan sukkeluuden varakreiville. Raoul seisoi aivan ymmällä, sillä hän ei ollut odottanut näkevänsä niin suurta arvokkuutta sukkelassa ja nerokkaassa miehessä. Hän tervehti kuitenkin soreasti. Atos sai sitten kuulla kohteliaisuuksia muutamilta herrasmiehiltä, joille Aramis hänet esitteli; vähitellen kuoleutui seurueessa hänen tulonsa aiheuttama pikku liikehtiminen, ja keskustelu kävi yleiseksi.
Neljän tai viiden minuutin kuluttua, jollaikaa Raoul toipuen sai yleissilmäyksen seurueesta, avautui ovi, ja lakeija ilmoitti mademoiselle Pauletin.
Atos kosketti kädellään varakreiviä olkapäähän.
"Katsele tuota naista, Raoul", hän sanoi, "sillä hän on historiallinen henkilö; hänen luokseen oli kuningas Henrik neljäs menossa, kun hänet murhattiin."
Raoul hätkähti; joka hetki siirrettiin näiden päivien mittaan sivulle joku verho, joka salli hänen nähdä jonkun ikuistavan ilmiön. Tämä vielä nuori ja kaunis nainen, joka nyt astui huoneeseen, oli siis tuntenut Henrik IV:n ja puhellut hänen kanssaan.
Kaikki tunkeutuivat vastatulleen ympärille, sillä hän johteli vielä tuntuvasti seuraelämää. Hän oli pitkä, varreltaan solakka ja joustava; hänen tavattoman tuuheat kullankeltaiset hiuksensa olivat aivan Rafaelin kuosia ja samanlaisia kuin Tizianin kaikkien Magdalenain. Tuo kullankeltainen väri tai kenties myöskin se kuninkaallisuus, jolla hän oli kohonnut muiden naisten yli, oli tuottanut hänelle Leijonattaren lisänimen.
Nykyajan kauniitten naisten, jotka tavoittelevat tätä muodikasta nimitystä, tulee siis tietää, että se ei ole tullut Englannista, kuten he kenties otaksuvat, vaan heidän kauniista ja henkevästä heimottarestaan, neiti Pauletista.