"Sinut on huomannut mademoiselle Paulet; mene tervehtimään häntä. Esiinny sellaisena kuin olet, rehtinä maalaisjunkkarina, mutta älä huoli puhua hänelle Henrik neljännestä."
Punehtuen lähestyi varakreivi Leijonatarta ja oli pian sekautunut niiden herrasmiesten parveen, jotka ympäröitsivät hänen istuintansa.
Oli jo kaksi eri ryhmää, toinen saartamassa herra Ménagea ja toinen neiti Pauletin ympärillä; Scarron siirtyi toisesta toiseen, vierittäen nojatuoliansa vieraiden välitse yhtä taitavasti kuin harjaantunut luotsi ohjaa laivaa karisessa väylässä.
"Milloin puhelemme?" kysyi Atos Aramiilta.
"Tuokion kuluttua", vastasi jälkimmäinen. "Täällä ei ole vielä kylliksi väkeä; meitä voitaisiin pitää silmällä."
Samassa avautui ovi, ja lakeija ilmoitti herra koadjutorin. Tämä nimi sai kaikki kääntymään ovelle, sillä se alkoi jo käydä hyvin kuuluisaksi.
Atos teki kuten muutkin. Hänelle oli abbé de Gondy tunnettu vain nimeltä. Hän näki nyt pienen, tummapintaisen, rujovartisen ja likinäköisen olennon astuvan sisälle, kädet kömpelöinä kaikkeen muuhun paitsi pitelemään miekkaa ja pistoolia. Tulija töytäisi heti pöytää vasten, jonka hän oli vähällä kaataa. Kaikesta tästä huolimatta oli hänen kasvoissaan jotakin ylvästä ja ylpeätä.
Scarron kääntyi vastatulleeseen ja lähestyi häntä nyt nojatuolissaan; neiti Paulet tervehti kädellä paikaltaan.
"No", virkkoi koadjutori, nähtyään Scarronin vasta kun tämä oli tullut ihan likelle, "olette siis joutunut epäsuosioon, hyvä abbé!"
Tämä oli päivän tunnuslauselmana; näitä sanoja oli illan kuluessa hoettu hyvinkin sataan kertaan, ja Scarron oli jo tekaissut sadannen sukkeluutensa samasta aiheesta; sentähden olikin hän nyt jäämäisillään vastaamattomaksi, mutta epätoivoinen ponnistus pelasti hänet.