"Minä pyydän, herra Scarron, suokaa minulle kunnia saada tietää, kuka on tuo nuori nainen, jonka mielipide asettuu koko loistavaa seuruetta vastaan."
"Kas vain, nuori varakreivi", ilvehti Scarron, "luulenpa teidän mielivän ehdottaa hänelle hyökkäys- ja puolustusliittoa."
Raoul punehtui taas.
"Myönnän kyllä", hän vastasi, "että pidän noita säkeitä varsin kauniina."
"Sitä ne todella ovatkin", mukasi Scarron; "mutta hiljaa, runoilijain kesken ei sellaista sanota."
"Mutta minulla", väitti Raoul, "ei ole kunniaa olla runoilija, ja kysyn teiltä…"
"Kuka tuo nuori nainen on, aivan oikein. Hän on kaunis intiaanitar."
"Suokaa anteeksi, monsieur", pitkitti Raoul punastellen; "en tullut siitä hullua hurskaammaksi. Voi, tulenhan maaseudulta!"
"Toisin sanoen ette paljoakaan ymmärrä siitä sanatulvasta, joka täällä kumpuaa kaikista suista. Sen parempi, nuori herraseni, paljoa parempi! Älkää yrittäkökään ymmärtää sitä; te vain haaskaisitte aikaanne, — kun sitten viimein tajuaisitte sen, ei toivottavasti enää puhutakaan siihen tapaan."
"Suokaa minulle siis anteeksi, monsieur", pyyteli yhä Raoul, "ja suvaitkaa sanoa minulle, kuka on se henkilö, jota te nimitätte kauniiksi intiaanittareksi."