"Niin, monsieur, kuten te olette tehnyt usein; mutta kaikilla ei ole teidän taitavuuttanne ja miehuuttanne."
"Kuinka raikkaana puhalteleekaan tuuli!" jatkoi Atos; "se on muistona talvesta. Sivumennen sanoen, jos joudut tuleen, — ja niinhän käy, sillä sinut on suositeltu nuorelle kenraalille, joka pitää paljosta ruudinsavusta — niin muista tarkoin, että sinä et milloinkaan ensimmäisenä ammu yksityisessä kahakassa, jollaisia usein sattuu, etenkin meille ratsumiehille. Ensimmäisenä ampuva osaa harvoin, mieheensä, sillä hän laukaisee pistoolinsa siinä pelossa, että hän sitten jää turvattomaksi aseellista vastaan; ja hänen ampuessaan kohotuta sinä hevosesi takajaloilleen — se temppu on pari kolme kertaa pelastanut henkeni."
"Kyllä käytän sitä, vaikkapa vain kiitollisuudesta."
"Kas", virkahti Atos, "eikö tuolla otetakin kiinni salametsästäjiä? Niin, totisesti!… Ja muuan tärkeä seikka, Raoul; jos haavoitut taistelussa, jos putoat hevosen selästä ja olet vielä vähänkin voimissasi, niin yritä päästä syrjään suunnasta, johon rykmenttisi on ollut etenemässä, sillä muutoin voi helposti tapahtua, että kun se kääntyy takaisin, tallataan sinut hevosten kavioihin. Joka tapauksessa, jos saat vamman, kirjoita heti minulle tai anna jonkun muun kirjoittaa; me ymmärrämme haavoja, me vanhat", lisäsi Atos hymyillen.
"Kiitos, monsieur!" vastasi nuorukainen liikuttuneena.
"Kas, nyt olemmekin Saint-Denisissä!" jupisi Atos.
He saapuivatkin juuri tälle kahden vahtisotilaan vartioimalle kaupunginportille. Toinen sotilas huomautti toiselle:
"Tuossa menee taas nuori aatelismies, joka näkyy lähtevän armeijaan."
Atos kääntyi katsomaan; kaikki, jotka välillisestikään ottivat huomatakseen Raoulia, herättivät hänen harrastustaan.
"Mistä sen näette?" hän kysyi.