"Veikkoseni", kysyi Atos, "pahoitteletteko vielä, ettette vuodattaneet vertamme?"
"Emme", vastasi d'Artagnan, "mutta minua surettaa nähdä joutuneemme vastatuksin, kun olemme aina olleet niin likeisesti yhdessä, — sydäntäni painostaa, että tapaamme toisemme vihollisleireihin kuuluvina. Voi, nyt ei meille enää mikään luonnista!"
"Taivasten tekijä, ei, — nyt on kaikki mennyttä!" huudahti Portos.
"No, siirtykää siis meidän puolellemme", esitti Aramis.
"Hiljaa, d'Herblay!" tokaisi Atos; "tällaisille miehille ei ehdoteta mitään sellaista. Jos he ovat liittyneet Mazarinin puolueeseen, niin on heidät siihen omatuntonsa taivuttanut, niinkuin me olemme vakaumuksesta menneet prinssien puolelle."
"Vihollisia nyt kuitenkin olemme", sanoi Portos. "Hitto, kuka olisi koskaan uskonut sitä!"
D'Artagnan ei virkkanut mitään; hän vain huokasi.
Atos katseli heitä ja otti heidän kätensä omiinsa.
"Hyvät herrat", hän haastoi, "asia on vakava, ja sydäntäni kirvelee niinkuin olisitte lävistäneet sen. Niin, me olemme erillämme, se on tärkeä ja murheellinen totuus; mutta vielä emme ole julistaneet toisillemme sotaa. Voimme kenties vielä päästä sovintoon; vasituinen viimeinen kohtaus on välttämätön."
"Minä puolestani vaadin sitä", sanoi Aramis.