Jo ensimmäisistä sanoista, jotka hän vaihtoi isännän kanssa, sai hän selville, että etsitty oleskeli siellä.
Raoul istui pöydässä kreivi de Guichen ja herra d'Armingesin kanssa, mutta aamupäivän kamala seikkailu oli jättänyt heidän nuorille otsilleen synkkyyden, jota ei kyennyt hilpeydellään haihduttamaan kasvattajakaan, niin paljoa paremmin kuin hän kykenikin järkeilemään tuollaisten näytelmien auttamattomuudesta, ollen sellaisiin tottunut.
Äkkiä avautui ovi, ja Grimaud näyttäysi kalpeana, pölyttyneenä, onnettoman haavoittuneen vereen vieläkin tahriutuneena.
"Grimaud, kelpo Grimaud", huudahti Raoul, "vihdoinkin olet täällä! Suokaa anteeksi, messieurs, — hän ei ole palkollinen, vaan ystävä."
Hän nousi seisaalle ja riensi tulijan luo.
"Kuinka jaksaa kreivi?" pitkitti Raoul; "kaipaako hän minua joskus? Oletko tavannut häntä sen jälkeen kun me erosimme? Vastaahan, — minulla on kovin paljon sanottavaa sinulle. Kolmena päivänä on sattunut monia tapauksia. Mutta mikä sinua vaivaa? Kuinka kalpea oletkaan! Verta! Mistä tuo veri?"
"Niin, se on tosiaan verta", sanoi kreivi nousten.
"Oletko haavoittunut, hyvä mies?"
"En, monsieur", vastasi Grimaud; "se ei ole minun vertani."
"Kenen sitten?" kysyi Raoul.