Sääli kielsi vanhaa palvelijaa jättämästä miestä avuttomaksi, kun taasen pelko velvoitti häntä viivyttelemättä viemään kreivi de la Fèrelle tiedon tapahtuneesta. Epäröidessään kuuli Grimaud melua käytävästä ja näki isännän astuvan jälleen sisälle, kintereillään haavuri, joka oli vihdoinkin saatu käsiin.
Uteliaisuus oli houkutellut heidän mukaansa useita ihmisiä, sillä tästä harvinaisesta tapauksesta oli huhu jo alkanut levitä.
Haavuri lähestyi kuolevaa, joka näytti pyörtyneen.
"Ensin täytyy meidän vetää teräs hänen rinnastaan", hän sanoi merkitsevästi pudistaen päätänsä.
Grimaud muisti haavoittuneen lausuman ennustuksen ja käänsi pois kasvonsa.
Haavuri avasi hoidettavaltaan takin, repi rikki paidan ja paljasti rinnan.
Tikari oli tunkeutunut ruumiiseen vartta myöten, kuten jo olemme maininneet.
Haavuri tarttui sen päähän; sikäli kuin hän veti pois tikaria avautuivat haavoittuneen silmät hirveään tuijotukseen. Terän tultua kokonaan vedetyksi pois haavasta kuohahti hänen suupieliinsä punertavaa vaahtoa, ja samassa kun hän hengähti, puhkesi haavasta verivirta valumaan. Kuoleva tähtäsi kreivin luottamusmieheen katseen, jossa kuvastui mitä kummallisin ilme, ja heitti henkensä heti jälkeenpäin kumeaan korinaan.
Silloin otti Grimaud tikarin, josta veri kaikkien kauhuksi tippui lattialle, ja viittasi isäntää mukaansa. Hän suoritti laskunsa niin anteliaasti, että se olisi vastannut hänen isäntänsäkin arvoa, ja nousi jälleen ratsaille.
Grimaud aikoi ensin heti pyörtää takaisin Pariisiin. Mutta hän tuli ajatelleeksi, mitä levottomuutta hänen pitkällisempi poissaolonsa tuottaisi Raoulille. Hän muisti tämän olevan ainoastaan parin lieuen päässä. Neljännestunnissa saattoi ehtiä hänen luokseen, ja sekä meno että paluu selityksineen ei vaatisi tuntiakaan. Hän kannusti senvuoksi hevosensa laukkaan, ja kymmentä minuuttia myöhemmin hän laskeusi ratsailta Mazingarben ainoan ravintolan "Seppelöidyn muulin" edustalla.