Ja he kiirehtivät pois ravintolasta.
KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU
Kaarlo I:n kirje
Lukijamme suvaitkoot nyt seurata meitä Seine-virran yli, Saint-Jacques-kadun varrella sijaitsevan karmeliittiluostarin portille.
Kello on yksitoista aamupäivällä, ja hurskaat sisaret ovat vastikään päättäneet messun kuningas Kaarlo I:n aseitten menestykseksi.
Muuan vallasnainen ja nuori tyttö, molemmat puettuina mustiin — toinen leskenkuosiin, toinen orvon tavoin, — ovat palanneet kirkosta kammioonsa.
Vallasnainen on polvistunut puusta veistetylle rukousjakkaralle; muutaman askeleen päässä hänestä seisoo nuori tyttö nojaten tuoliin ja itkien. Vallasnainen on ollut kaunis, mutta hänestä näkee, että kyyneleet ovat vanhentaneet häntä. Nuori tyttö on viehättävä, ja kyyneleet kaunistavat häntä vielä enemmän. Edellinen näyttää olevan neljänkymmenen vanha, jälkimmäinen neljäntoista.
"Laupias Jumala", anoi polvistunut rukoilija, "suojele miestäni, poikaani, mutta ota oma surullinen ja viheliäinen elämäni!"
"Voi taivas", toivotti nuori tyttö, "säilytä äitini minulle!"
"Äitisi ei kykene enää tekemään hyväksesi mitään tässä maailmassa, Henriette", sanoi murheellinen rukoilija, kääntyen tyttäreensä. "Ei ole äidilläsi enää valtaistuinta, ei puolisoa, poikaa, varoja, ystäviä; koko maailma on hylännyt äitisi, lapsirukka."