Ja vaipuen kannattajakseen rientäneen tyttären syliin antoi hän vapaan vallan nyyhkytyksilleen.
"Miehuutta, äitini!" rohkaisi nuori tyttö.
"Voi, kuninkaat ovat kovaonnisia tänä vuonna", huudahti äiti nojaten päätänsä tyttären olkapäähän, "ja tässä maassa ei kukaan ajattele meitä; kaikilla on vain omat asiansa mielessään. Niin kauan kuin veljesi oli luonamme, tuki hän meitä, mutta nyt on veljesi poissa; hän ei nykyään voi antaa tietoja oloistaan minulle tai isälleenkään. Olen pantannut viimeiset jalokiveni ja myynyt meidän molempien vaatteet maksaakseni palkan niille palvelijoille, jotka kieltäysivät saattamasta häntä, jollen tehnyt sitä uhrausta. Nyt on meidän pakko elää Herran tyttärien kustannuksella. Me olemme köyhiä, jotka nautimme avustusta Jumalalta."
"Mutta minkätähden ette vetoa kälyynne, kuningattareen?" kysyi nuori tyttö.
"Voi", vastasi hädänalainen, "kälyni ei enää ole kuningatar, lapsonen; toinen hallitsee hänen nimessään. Aikanaan sen kyllä ymmärrät."
"No, kääntykää sitten veljenpoikanne, kuninkaan puoleen. Tahdotteko, että minä puhuttelen häntä? Tiedättehän, että hän pitää minusta, äiti?"
"Voi, veljenpoikani ei vielä ole kuningas, ja sinä tiedät, mitä Laporte kahteenkinkymmeneen kertaan on sanonut meille, — että hän itse kärsii kaiken puutetta."
"Turvautukaamme siis Jumalaan", jatkoi nuori tyttö.
Ja hän polvistui äitinsä viereen.
Nämä kaksi naista, jotka siten rukoilivat samalla polvijakkaralla olivat Henrik IV:n tytär ja tyttärentytär, Kaarlo I:n puoliso ja tytär.