NELJÄSKYMMENES LUKU
Mazarin ja madame Henriette
Kardinaali nousi seisaalle ja riensi vastaanottamaan Englannin kuningatarta. Hän tuli tätä vastaan puolivälissä lehteriä, joka oli lähinnä työhuonetta.
Hän osoitti sitä suurempaa kunnioitusta tätä saattueetonta ja loistotonta kuningatarta kohtaan, kun tiesi todella olleensa moitittavan itara ja sydämetön maanpakolaisen kohtelussa.
Mutta rukoilevat voivat antaa kasvoilleen kaikkinaisia ilmeitä: Henrik IV:n tytär hymyili lähestyessään miestä, jota hän vihasi ja halveksi.
— Kas, — tuumi Mazarin itsekseen, — onpa hän omaksunut herttaisen sävyn! Tuleekohan hän lainaamaan minulta rahaa?
Hän loi levottoman silmäyksen kassakirstunsa kanteen ja käänsi sisäänpäin sormukseensa kiinnitetyn komean timantin loisteellaan kohdistamasta huomiota hänen käteensä, joka muuten oli hyvin valkoinen ja siro. Valitettavasti ei tällä korulla ollut samaa ominaisuutta kuin Gygeksen sormuksella, joka teki omistajansa näkymättömäksi, kun sitä kierrettiin.
Mazarin olisi mielellään ollut näkymättömissä tällä hetkellä, sillä hän arvasi, että madame Henriette tuli pyytämään häneltä jotakin; kun kuningatar, jota hän oli siten kohdellut, näyttäysi katsannoltaan hymyilevänä eikä uhkaavana, silloin tuli hän varmasti anojana.
"Herra kardinaali", lausui korkea vieras, "aioin ensin puhua kälyni, kuningattaren, kanssa asiasta, joka on toimittanut minut luoksenne, mutta tulin ajatelleeksi, että valtiolliset kysymykset oikeastaan kuuluvat miehille."
"Madame", vastasi Mazarin, "olkaa vakuutettu siitä, että teidän majesteettinne hämmennyttää minua näin suuren kunnian osoittamisella."