Mazarin tarkasti harjaantuneella katseellaan tätä kohtausta, josta hän näytti pyytävän selitystä edelliseen.
Hän kumarsi syvään kuningattarelle ja taivutti kunnioittavasti varttansa kuninkaallekin, joka vastasi siihen huolettomalla nyökkäyksellä; mutta äidin silmäys nuhteli häntä tästä sen ainaisen vihan purkauksesta, jota Ludvig XIV oli lapsuudestaan asti tuntenut kardinaalia kohtaan, ja hymyhuulin otti hän nyt vastaan ministerin tervehdyksen.
Itävallan Anna yritti Mazarinin kasvoista tutkia tämän odottamattoman käynnin syytä, sillä tavallisesti ei kardinaali pistäytynyt hänen luokseen ennen kuin kaikki olivat vetäytyneet pois.
Ministeri liikahdutti hiukan päätänsä, ja kuningatar virkkoi rouva Beauvaisiin kääntyen:
"Nyt on aika kuninkaan mennä makuulle; kutsukaa Laporte."
Kuningatar oli jo kahdesti tai kolmasti käskenyt nuoren Ludvigin poistua, mutta poika oli hartaasti pyytänyt saada viîpyä; tällä kertaa ei hän kuitenkaan vastustanut sanallakaan, hän vain puraisi huultansa ja kalpeni.
Seuraavana hetkenä tuli Laporte.
Poika astui heti hänen luokseen syleilemättä äitiänsä.
"No, Ludvig", kysyi Anna, "minkätähden et syleile minua?"
"Minä luulin, että te olitte pahastuksissanne minulle, madame; osoitattehan minut pois."