"Minä sanon, että hän oli äitini!"
"Ranskaan palattuansa hän myrkytti Béthunen augustinilaisluostarissa nuoren naisen, jota eräs hänen vihollisensa rakasti. Eikö se rikos saa teitä vakuutetuksi hänen rangaistuksensa oikeudellisuudesta? Siitäkin teosta on minulla todistukset."
"Hän oli äitini!" huudahti nuori mies yhä voimakkaammin.
"Verenvian raskauttamana, irstaisuuteen vaipuneena, kaikkien vihaamana, mutta silti yhä uhkaavana kuin verenhimoinen pantteri, hän lopulta sortui miesten tieltä, jotka hän oli pakottanut äärimmäisiin keinoihin, vaikka he eivät olleet milloinkaan tuottaneet hänelle vähäisintäkään vahinkoa. Hänen kohtalonsa ratkaisivat tuomarit, jotka hän oli nostattanut esiin kamalilla rikoksillaan, — ja se pyöveli, jonka te olette tavannut ja joka on väitteenne mukaan kertonut teille kaikki, se pyöveli on kai myös sanonut teille, että hän vapisi ilosta, saadessaan tuomitulle kostaa veljensä häväistyksen ja itsemurhan. Ollen turmeltunut tyttönä, uskoton puolisona, luonnoton käly, murhaajatar ja myrkynsekoittaja, kaikkien inhoama, jotka hänet tunsivat, niiden kansallisuuksien kammoama, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan, kuoli hän taivaan ja maan kiroamana. Kas sellainen se nainen oli!"
Mordauntin luja tahto ei kyennyt pidättämään nyyhkytystä, joka puhkesi hänen rinnastaan ja säväytti veren hänen sinertäviin kasvoihinsa. Hän puristi kätensä nyrkkiin, ja hiestyneenä, hiukset harillaan otsanrajassa kuin Hamletilla, huudahti hän raivosta vapisten:
"Vaietkaa, hän oli äitini! Minä en tunne hänen huikenteluaan, paheitaan, rikoksiaan. Mutta sen tiedän, että minulla oli äiti, että viisi miestä, jotka olivat tehneet salaliiton yhtä naista vastaan, murhasi hänet salassa ja mitä julmimmalla tavalla, kurjien konnien tavoin. Sen tiedän, että te olitte yksi joukosta, setä, ja että te muiden tavoin, vieläpä kumppaneitanne äänekkäimmin sanoitte: Hänen täytyy kuolla! Sanon teille senvuoksi, — ja kuunnelkaa tarkoin sanojani ja painakaa ne mieleenne unohtumattomiksi: siitä murhasta, joka on riistänyt minulta kaikki, — murhasta, joka on tehnyt minusta nimettömän, tehnyt keppikerjäläisen, tehnyt turmeltuneen, häijyn, leppymättömän, siitä murhasta toimitan minä ensin tilille teidät ja sitten rikoskumppaninne, niin pian kuin saan heistä selon."
Silmät vihasta leimuavina, suupielet vaahdossa, nyrkkiään puistaen astahti Mordaunt lähemmäksi, tehden hirveän ja uhkaavan liikkeen Winteria kohti.
Tämä kouraisi miekkansa kahvaa ja hymyili kuten mies, joka on kolmekymmentä vuotta leikkinyt kuoleman kanssa.
"Tahdotteko surmata minut?" hän ivasi. "Silloin tunnustan teidät veljenpojakseni, sillä silloin olette äitinne aito sikiö."
"En", vastasi Mordaunt pakottaen kasvonsa kaikki piirteet ja ruumiinsa kaikki lihakset tavalliseen asentoonsa ja väkisinkin tyynnyttäytyen, "en surmaa teitä ainakaan tällä hetkellä, sillä ilman teitä en voisi keksiä noita toisia. Mutta saatuani heistä tiedon vapiskaa! Tapoin Béthunen pyövelin tikariniskulla, tapoin hänet säälittä, armotta, — ja hän oli kuitenkin vähimmin rikollinen teistä kaikista."