Näin sanoen poistui nuori mies ja meni alas portaita niin rauhallisesti, ettei hänen esiintymisensä herättänyt huomiota. Alimmalle sillakkeelle tultuaan hän astui Tonyn ohi, joka seisoi kaidepuuhun nojaten ja odotti vain herransa kutsua, rientääkseen hänen luokseen.
Mutta Winter ei huutanut; musertuneena ja voimattomana seisoi hän vielä heristäen korviaan. Vasta kuultuaan ratsumiehen karauttavan matkoihinsa vaipui hän lepotuoliin ja huokasi:
"Armias Jumala, minä kiitän sinua, että hän ei tunne ketään muuta kuin minut!"
KOLMASVIIDETTÄ LUKU
Isänsydän
Tämän kamalan kohtauksen sattuessa loordi Winterin luona istui Atos huoneensa ikkunan ääressä, kyynäspää pöytään tuettuna ja pää käden varassa, ja kuunteli ja katseli Raoulia, kun tämä kertoili hänelle matkaseikkailujaan ja taistelun yksityiskohtia.
Aatelismiehen jalot ja kauniit kasvot ilmaisivat sanomatonta onnea, toisen kuvaillessa noita ensimmäisiä raikkaita ja puhtaita tunnelmia; viehättyneenä kuunteli hän nuorekkaan äänen sointua, joka jo elähteli ylväistä aatoksista niinkuin soitannon sävelmien säestämänä. Hän unohti, mitä menneisyydessä oli synkkää ja tulevaisuudessa hämärää. Olisi voinut luulla, että rakastetun nuorukaisen paluu oli vaihtanut hänen pelkonsa toivoksi. Atos tunsi itsensä onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin oli koskaan ollut.
"Ja sinä olit apuna ja otit osaa siihen suureen taisteluun, Bragelonne?" kysyi entinen muskettisoturi.
"Niin, kreivi."
"Ja se oli tuima, sanot?"