"Niin, kreivi. Samassa kuului sellainen jyminä, että olisi voinut luulla hornan revenneen auki, ja ne, jotka eivät menettäneet henkeänsä, tunsivat tulen kuumuuden. Avasin jälleen silmäni ja ihmettelin, etten ollut kuollut tai ainakin haavoittunut; kolmannes osastoa virui maassa, silvottuna ja verissään. Silloin kohtasin prinssin katseen; ajattelin vain sitä, että hän silmäili minua. Kannustin ratsuani ja pian olin vihollisten keskellä."
"Ja prinssi oli tyytyväinen sinuun?"
"Niin hän ainakin sanoi, antaessaan toimekseni saattaa Pariisiin herra de Châtillonia, joka on tullut tänne tuomaan kuningattarelle selonteon taistelusta ja luovuttamaan vallatut liput. 'Matkustakaa', sanoi prinssi minulle, 'vihollinen ei ehdi jälleen tointua kahteen viikkoon. Siihen asti en teitä tarvitse. Matkustakaa syleilemään niitä, joita rakastatte ja jotka rakastavat teitä, ja sanokaa sisarelleni, madame de Longuevillelle, että minä kiitän häntä saamastani lahjasta, kun hän lähetti minulle teidät.' Ja täällä nyt olen", lisäsi Raoul katsoen kreiviin, huulillaan mitä hartainta rakkautta ilmaiseva myhäily, "sillä minä arvelin, että mieltänne suuresti keventäisi nähdä minut jälleen."
Atos veti nuoren miehen luokseen ja suuteli häntä otsalle kuin olisi nuorukainen ollut tyttönen.
"Sinä olet siis jo hyvällä tolalla, Raoul", hän lausui; "sinulla on herttuoita ystävinäsi, valtakunnanmarski suojelijanasi, täysverinen prinssi kenraalinasi, ja palatessasi olet yhden päivän kuluessa päässyt kahden kuningattaren puheille: se on hyvää vauhtia alokkaalle."
"Oi, kreivi", huomautti Raoul pikaisesti, "te johdatte mieleeni seikan, jonka unohdin ollessani innostunut kertomaan omia urotekojani: hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luona tapasin aatelismiehen, joka teidän nimeänne mainitessani huudahti hämmästyksestä ja ilahduksesta. Hän sanoi olevansa ystäviänne, kysyi osoitettanne ja aikoo tulla luoksenne."
"Mikä on hänen nimensä?"
"Sitä en rohjennut häneltä kysyä; mutta vaikka hän puhuu hyvin sujuvasti ranskaa, huomasin hänen ääntämisestään kuitenkin, että hän oli englantilainen."
"Vai niin!" äännähti Atos.
Hän laski alas päänsä ikäänkuin muistellakseen. Kun hän sitten jälleen katsoi ylös, kohtasivat hänen katseensa miehen, joka seisoi puoliavoimessa ovessa ja silmäili häntä liikuttuneen näköisenä.