Raoul astui kolme askelta ovelle päin.
"Olen ajatellut erästä seikkaa, kreivi", virkkoi hän sitten pysähtyen, "nimittäin, että minun on kiitettävä hänen korkeudelleen prinssille tuomastani suosituksesta Chevreusen herttuatarta, joka on ollut niin suopea minua kohtaan."
"Ja sinä pidät velvollisuutenasi käydä kiittämässä häntä, vai mitä, Raoul?"
"Siltä minusta tuntuu, kreivi; sen saatte kuitenkin te päättää."
"Poikkea ohimennessäsi Hôtel de Luynesiin, Raoul, kysymään, ottaako herttuatar vastaan. Kuulen hyvillä mielin, että sinä et unohda säädyllisyyden vaatimuksia. Mukaasi otat Grimaudin ja Olivainin."
"Molemmatko, kreivi?" kummeksui Raoul.
Toisen nyökätessä hän kumarsi ja lähti.
Atos huokasi nähdessään hänen sulkevan oven ja kuullessaan hänen huutavan palvelijoita iloisella ja väräjävällä äänellään.
"Hyvinpä joutuin hän sentään jättää minut", hän ajatteli päätänsä pudistaen; "mutta hän tottelee yleistä lakia. Sellainen on ihmisen luonto; se katsoo eteenpäin. Hän rakastaa ilmeisesti tuota nuorta tyttöä, mutta rakastaako hän minua vähemmin sen johdosta, että hänellä on muuta rakkautta?"
Ja Atos tunnusti itselleen, että hän ei ollut laisinkaan ottanut lukuun näin äkillistä lähtöä. Mutta Raoul oli niin onnellinen, että Atos sitä ajatellessaan unohti kaiken muun.