— Hyvä, — ajatteli Atos, — kun Aramis kerran on saanut kirjeeni, saapuu hän kyllä paikalle, olkoon hänellä kuinkakin paljon puuhia.
Ainiaan täsmällisenä oli Atos kello kymmeneltä Louvre-sillalla. Hän tapasi siellä loordi Winterin, joka saapui samaan aikaan.
He odottivat kymmenisen minuuttia.
Loordi Winter alkoi pelätä, että Aramis ei tulisikaan.
"Kärsivällisyyttä", sanoi Atos, joka katseli Rue du Bacille päin; "kärsivällisyyttä — tuolla tulee abbé, joka hotaisee erästä miestä ja tervehtii vallasnaista: siinä varmastikin on Aramis."
Hän se tosiaan oli; muuan nuori porvari, joka käveli taivastellen pitkin katua, osui tielle ja räiskäytti katulokaa Aramiin päälle, joka heti iski häntä nyrkillään niin lujasti, että hän poukkosi kymmenen askeleen päähän. Samassa astui ohi muuan hänen naispuolisista rippilapsistaan, ja koska tämä oli nuori ja kaunis, tervehti Aramis häntä kaikkein herttaisimmalla hymyllään.
Ja pian ilmestyi hän odottajien luo.
On arvattavissa, että hän ja loordi Winter nyt syleilivät toisiaan mitä sydämellisimmin.
"Minne menemme?" tiedusti Aramis; "onko kysymys tappelemisesta, hitto vieköön? Minulla ei tänä aamuna ole säilää mukana, mutta saanhan haetuksi kotoa."
"Ei", vastasi Winter, "me lähdemme hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren puheille."