"Kas, sepä hauskaa!" virkkoi Aramis; "ja mikä on tämän käynnin tarkoituksena?" kuiskasi hän Atokselle.
"Siitä ei minulla totisesti ole aavistustakaan; kenties pyydetään meiltä jotakin todistusta."
"Olisikohan kenties nyt edessä se kirottu juttu?" tuumi Aramis. "Siinä tapauksessa ei minulla ole erityistä halua lähteä sinne, sillä silloin saisin kai kuulla nuhdesaarnan, ja sitten kun olen ruvennut pitämään sellaisia muille, en mielelläni kuuntele niitä."
"Jos niin olisi asian laita", huomautti Atos, "niin ei loordi Winter olisi viemässä meitä hänen majesteettinsa luo, sillä hänkin saisi siitä osansa; olihan hän mukana."
"Se on totta. Menkäämme siis."
Heidän tultuansa Louvreen astui Winter ensimmäisenä sisälle; portilla olikin vain yksi ainoa vahtisotilas. Atos, Aramis ja englantilainen itse saivat nyt päivänvalolla tarkatuksi, kuinka kamalan rapistuneen asunnon niukka armeliaisuus oli luovuttanut onnettomalle kuningattarelle. Suuret suojamat aivan kalustamattomina, ränstyneet seinät, joilla vielä paikotellen välkkyi hoidottomuudelta säilyneitä kultakoristeitten rippeitä, ikkunat, joita ei enää voitu sulkea ja joista oli ruutuja pirstoutunut, ei missään mattoja, ei henkivartijoita, ei mitään palveluskuntaa, — kaikki tuo oudostutti heti Atosta, ja hän käänsi siihen myös hiljaa saattolaisensa huomion, survaisten häntä kyynäspäällään ja osoitellen silmäniskuina hänelle tätä kurjuutta.
"Mazarin asuu mukavammin", sanoi Aramis.
"Mazarin on melkein kuningas", virkkoi Atos, "ja madame Henriette ei melkein enää ole kuningatar."
"Jos sinä tahtoisit alentua olemaan sukkela, Atos", kehaisi Aramis, "niin luulenpa tosiaan, että siinä taidossa voittaisit herra Voiture-paran."
Atos hymyili.