"Luultavasti", vastasi Atos.
"Perhana!" noitui Aramis. "En paljoakaan pidä merestä päivisin, mutta vielä vähemmän yöllä; aaltojen pauhu, tuulten ulvonta, aluksen ilkeä vaaruminen … tunnustanpa, että Noisyn luostari on minusta mieluisampi."
Atos myhäili suruista hymyään, sillä hän kuuli ystävänsä sanat, vaikka ilmeisesti ajattelikin jotakin muuta. Hän meni Winteria vastaan.
Aramis kääntyi mukaan.
"Mikä vaivaakaan ystäväämme?" oudoksui Aramis. "Hän muistuttaa Danten kadotettuja, joilta sielunvihollinen on kiertänyt niskat, niin että he katselevat kantapäitänsä. Mitä lempoa hän niin tiukasti tähystelee taaksensa?"
Kun Winter vuorostaan huomasi toiset, joudutti hän askeleitansa ja lähestyi heitä ihmeteltävän nopeasti.
"Mikä on hätänä, mylord?" kysyi Atos; "miksi olette niin hengästyksissä?"
"Ei mikään", vastasi Winter, "ei mikään. Luulin vain hietakumpujen ohi tullessani…"
Ja hän kääntyi taas katsomaan.
Atos katsoi kumppaniinsa.