"Mutta lähtekäämme", jatkoi Winter; "lähtekäämme, vene on valmiina, ja tuolla on purtemme ankkurissa — näettekö sen täältä? Soisinpa jo olevani ulapalla."
Ja taaskin kääntyi hän katsomaan.
"Mutta, hiisi vieköön", sanoi Aramis, "olette siis unohtanut jotakin?"
"Ei, olen vain hajamielinen."
"Hän on nähnyt sen miehen", virkkoi Atos hiljaa Aramiille.
Tällävälin oli tultu portaille, jotka johtivat veneeseen. Winter antoi lakeijain mennä edeltä aseineen ja kantajien seurata heitä reppuineen, ennen kuin alkoi itse laskeutua alas heidän perässään.
Samassa huomasi Atos miehen, joka asteli pitkin merenrantaa yhdensuuntaisesti satamahaaran vieritse ja joudutti käyntiänsä, ikäänkuin katsellakseen heidän lähtöänsä sataman toiselta sivulta, tuskin kahdenkymmenen askeleen päästä.
Leviävästä pimeydestä huolimatta oli Atos tuntevinaan sen nuoren miehen, joka oli äsken puhutellut heitä.
— Kas vain, — tuumi hän itsekseen, — oliko hän todellakin vakooja ja aikooko hän estää meitä lähtemästä liikkeelle?
Mutta kun oli jo jokseenkin myöhä toteuttaa sitä aikomusta, jos vieras sellaista suunnitteli, astui Atos vuorostaan alas portaita, silti menettämättä nuorta miestä näkyvistään. Lyhyimmän tien valiten näyttäysi tämä nyt likeisimmän sulun ääressä.