"Hän väijyi minua, hän väijyi minua", vastasi Winter, joka oli tällä kertaa kuullut Atoksen äänen, kun se oli sopusoinnussa hänen omien ajatustensa kanssa.
"Väijyäksensä teitä, hyvä ystävä", huomautti Atos, "olisi hänen täytynyt tietää meidän lähtömme; mutta kaikesta päättäen on hän päin vastoin tullut tänne edellämme."
"Sitten en ymmärrä koko asiaa", sanoi englantilainen pudistaen päätänsä kuten mies, joka katsoo turhaksi yrittää taistella yliluonnollista voimaa vastaan.
"Aramis", myönsi nyt Atos, "luulen tosiaan tehneeni väärin, kun en antanut sinun toimia."
"Vaikene!" vastasi Aramis; "sinä voisit saada minut itkemään, jos siihen kykenisin."
Grimaud murisi kumeasti kuin saaliinsa menettänyt peto.
Samassa huusi heille ääni purresta. Peräsimessä istuva luotsi vastasi, ja vene asettui aluksen kupeelle.
Tuossa tuokiossa olivat herrat, palvelijat ja kapineet kannella. Laivuri oli odottanut vain matkustajiansa, lähteäkseen purjehtimaan, ja tuskin olivat he tulleet, kun suunta jo ohjattiin Hastingsia kohti, missä aiottiin nousta maihin.
Lähtöhetkellä loivat kaikki kolme ystävystä väkisinkin jäähyväiskatseen kalliolle, missä heitä vainoava uhkaava varjo vielä kuvastui selvästi.
Silloin tunkeutui heidän kuuluviinsa ääni, joka lähetti heille tämän viimeisen uhkauksen: