"Särkekäämme vaunut!" kiljuttiin väkijoukosta.
"Apua!" kirkui vanha palkoillinen.
"Murhaa!" luikkasi Friquet, yhä viskellen kaartilaisia kaikella heltiävällä.
"Kuninkaan nimessä!" karjui Comminges.
"Ensimmäinen, joka lähestyy, on kuoleman oma!" uhkasi Raoul; tuntiessaan olevansa liiaksi puserruksissa hän kutkutti miekkansa kärjellä erästä jättiläistä, joka oli ollut vähällä likistää hänet kuoliaaksi ja nyt haavoittuessaan kavahti ulvoen taaksepäin.
Raoul se tosiaan oli kreivi de la Fèrelle antamansa lupauksen mukaisesti palannut Bloisista, viisi päivää poissa oltuaan, ja tahtonut pikimältään katsastaa juhlamenoja. Ratsastaessaan pitkin katuja, jotka johtivat lyhyintä tietä Notre-Damen luo, hän oli Cocatrix-kadun lähistölle tultuaan joutunut väenvirtaukseen ja kuullut huudeltavan: "kuninkaan nimessä!" Hän oli silloin muistanut Atoksen sanat: "palvele kuningasta" ja rientänyt taistelemaan kuninkaan puolesta, jonka kaartilaisia rääkättiin.
Comminges ikäänkuin viskasi vaunuihin Brousselin ja hyppäsi hänen perässään ylös. Samassa pamahti kiväärinlaukaus; luoti lävisti Commingesin hatun ja mursi eräältä kaartilaiselta käsivarren. Comminges kohotti päätänsä ja näki ruudinsavun keskeltä Louvièresin uhkaavat kasvot toisen huonekerran ikkunassa.
"Hyvä on, monsieur", äännähti Comminges, "saatte kuulla minusta!"
"Samoin te, monsieur", vastasi Louvières, "ja silloin näemme, kumpiko puhuu äänekkäämmin."
Friquet ja Nanette kiljuivat yhäti; huudot, laukaus ja ainiaan päihdyttävä ruudinsavu tekivät tehonsa.