"Herra d'Artagnan!" mutisi Raoul.
"Niin, kautta taivaan, minä omassa persoonassani, ja parahiksi sinulle, kuten näyttää, nuori ystäväni! Kas niin, tänne te toiset!" huusi hän kohottautuen jalustimissa ja nostaen korkealle miekkansa, sekä äänellä että eleellä kutsuakseen paikalle ne muskettisoturit, jotka eivät olleet pysyneet hänen nopean ratsastuksensa tasalla. "Muistakaakin lakaista pois kaikki tuo! Tarttukaa musketteihin! Valmiiksi asentoon! Tähdätkää…"
Se käskysana sai kasautuneet laumat hajautumaan niin kiireesti, että d'Artagnan ei voinut olla remahtamatta nauruun.
"Kiitos, d'Artagnan!" sanoi Comminges puolittain kumartuen ulos kumoutuneiden vaunujen ovesta; "kiitos, nuori aatelismies! Nimenne, ilmoittaakseni sen kuningattarelle?"
Raoul oli vastaamaisillaan, kun d'Artagnan kallisti päänsä hänen korvansa lähelle.
"Vaikene", hän neuvoi, "ja anna minun vastata."
Sitten hän kääntyi Commingesiin.
"Älkää menettäkö aikaa, Comminges", hän sanoi; "astukaa ulos vaunuista, jos voitte, ja hankkikaa tänne toiset ajoneuvot."
"Mutta mitkä?"
"Hitto, ensimmäiset, mitä Pont-Neufillä näette! Siellä ajelevat ovat luullakseni onnellisia, jos saavat luovuttaa vaununsa kuninkaan palvelukseen."