"Olet siis vaihtanut ammattia? Et ole enää kuoripoika tai tarjoilijakaan? Sinusta on tullut hevosvaras?"
"Voi, herra upseeri, mitä te sanottekaan!" huudahti Friquet. "Hain aatelismiestä, jolle tämä hevonen kuuluu, — komeata nuorta ritaria, urhoollista kuin Caesar…"
Nyt hän vasta oli huomaavinansa Raoulin.
"Hei, mutta ellen erehdy", hän jatkoi, "hän onkin tuossa! Monsieur, ettehän unohda poikaa?"
Raoul pisti käden taskuunsa.
"Mitä aiot tehdä?" kysyi d'Artagnan.
"Antaa kymmenen livreä kelpo pojalle", vastasi Raoul ottaen taskustaan kultarahan.
"Kymmenen potkua hän ansaitsee", sanoi d'Artagnan. "Tiehesi, lurjus, äläkä unohda, että minulla on osoitteesi!"
Friquet ei ollut odottanut pääsevänsä niin vähällä; hän poukkosi yhdellä ainoalla harppauksella laiturilta Dauphine-kadulle ja katosi sinne. Raoul nousi jälleen satulaan, ja käymäjalkaa ratsastaen suuntasivat molemmat kulkunsa Tiquetonne-kadulle, d'Artagnanin suojellessa nuorta miestä kuin omaa poikaansa.
Pitkin matkaa kuului kyllä kumeata sorinaa ja etäisiä uhkauksia; mutta kun nähtiin tämä sotilaallisen ryhdikäs upseeri ja hankkilukseen ripustettu vankka säilä ranteen vieressä heilumassa, väistyttiin aina tieltä, ja mitään vakavaa hyökkäystä ei tehty noita kahta ratsumiestä vastaan.